Kulttuuriympäristöjä

Myllykoski

Myllykoski oli aikoinaan yksi parhaista myllypaikoista Nurmijärvellä. Kosken rannalla onkin viimeistään 1580-luvulta alkaen ollut sekä kirkonkyläläisten että palojokelaisten myllyt. Kun Myllykoskelle valmistui voimalaitos 1920, myllyt siirrettiin kosken rannalta kylien keskustaan. Voimalaitos rakennettiin Palojoen myllyn kohdalle, joten palojokelaisten myllystä ei ole jäänyt merkkejä. Sen sijaan Kirkonkylän myllyn jäänteitä voi vieläkin löytää maastosta.

Palojokelaiset palkkasivat ensimmäisen myllärinsä vuonna 1806, jolloin hitaan jalkamyllyn tilalle rakennettiin tehokkaampi ratasmylly. Myllärit olivat usein yhteisössään arvostettuja ja yritteliäitä henkilöitä. Myllärin tärkein työ oli jauhinkivien kunnosta huolehtiminen ja niiden teroittaminen. Kokenut mylläri erotti jo kivien jyrinästä, olivatko kivet jauhatusasennossa ja kunnossa.

Myllymatka

Myllyreissuun kului helposti koko päivä. Lähempää tai hevosettomista talosta myllylle tultiin toisinaan kelkalla tai säkit kuljetettiin käsirattailla. Palojoen mylläri Pyynösen muistetaan päästäneen tällaiset jauhattajat jonon ohi. Muussa tapauksessa tulijat jauhattivat viljansa tulojärjestyksessä. Myllymiehet joutuivat jauhatusmatkoillaan usein viipymään ja odottamaan, kun myllyssä oli paljon väkeä tai vedenpuute haittasi myllyn käyntiä.

Kun Kirkonkylän myllärille rakennettiin talo kosken rannalle, tuli siitä jauhattajien odotuspaikka. Myllärin pirtti oli varsinkin syyskaudella täynnä myllyssä kävijöitä. Myllärin emännän kahvipannu porisi jatkuvasti. Syötävät eväät jauhattajilla oli itsellään mukana. Ukot istuivat penkillä ja jaarittelivat jauhatusta odotellessaan. Sylkeä roiskauteltiin piipun imaisujen välillä lattialle ja emännällä oli siivoamista iltaisin. Taipaleen Kosti-poika muisteli, että hänen äitinsä joutui tämän vuoksi laittamaan seinälle taulun ”lattialle sylkeminen kielletty”.

Tukkijätkät paitahihasillaan

Vantaanjoki on erityisesti 1700-luvulta lähtien ollut tärkeä uittoväylä. Aluksi käytiin tukkikauppaa Helsingin porvareiden kanssa. 1700-luvun loppupuoliskolla puutavaraa kuljetettiin joen varrella oleville sahoille.

Talven aikana kosken rannalle oli kuljetettu tukkeja lähialueelta. Uitto alkoi keväällä heti jäiden lähdettyä. Ennen varsinaista uiton alkamista koskipaikan molemmille rannoille tehtiin puusta puomit, jotta tukit eivät olisi juuttuneet rannoille. Näiden puomien tukipaaluja näkyi Myllykoskenkin rannalla vielä vuosia uittojen loputtua. Varsinaisen uiton aikana tukkimiehet asettuivat erityisesti sellaisiin kohtiin rannalla, joihin tukit voisivat jäädä kiinni, kuten ryteiköt tai kallioiden ja kiven kolot.

Tukinuitto oli lähistöllä asuville kyläläisille aina merkkitapaus. ”Sitten tulivat tukkijätkät paitahihasillaan, lakki takaraivolla ja rallatellen. He täyttivät rantatasanteen ja ”savotan Sannin” kanttiinin, joka tarjosi pullakahvia ja rusinasoppaa.” 

Säätyläisten huvittelut

1800-luvun jälkipuoliskolla Myllykosken tienoot olivat yksi kirkonkylän säätyläistön retkipaikoista. Siellä käytiin myös ravustamassa. Kirkkoherra Granfelt on kertonut, että rapusaaliit olivat hyviä ja saalis kuljetettiin säkillä kotiin pappilaan. Rapujen määrä Vantaanjoessa väheni 1900-luvulla ja 1930-luvulla rapuja saatiin enää Nukarin koskipaikoista.

Myllybackassa vietti 1850-luvulla kesiänsä professori Otto E.A. Hjelt. Hän oli ollut jonkin aikaa apulaislääkärinä Kupittaan vesiparannuslaitoksessa ja sovelsi oppejaan ilmeisesti myös Nurmijärvellä. Hjeltin aloitteesta Myllykosken myllykouruun järjestettiin suihku. Kirkonkylän herrasväen nuorisolla, toisinaan vanhemmillakin, oli tapana kesäisin pistäytyä myllykourun virkistävässä suihkussa.

Kirkonkyläläisille ja palojokelaisille voima-aseman alapuolinen ranta oli lähin uimapaikka, jonne erityisesti nuoriso kokoontui uimaan ja kesäpäivää viettämään.

Aleksis Kivi Myllymaan talossa

Aleksis Kivi asui Myllymaan talossa kevättalvesta 1862 kevääseen 1863. Talo sijaitsee Myllykosken kuohujen läheisyydessä, Palojoen puoleisella rannalla jyrkän rinteen yläpuolella. Myllymaan talo on edelleen vanhalla paikallaan. Tila oli tuolloin vuokralla hänen veljellään Juhanilla. Myllymaalla asuessaan Kivi viimeisteli Kullervo-näytelmää, jonka loppukohtaus on sijoitettu juuri Myllykosken kaltaiseen maisemaan.

Kiven kerrotaan kuljeskelleen metsässä, ottaneen ryöppykylpyjä Myllykoskessa ja hauskuuttaneen lapsia jutuillaan.

Parhaat kalastuspaikat

Vantaa oli 1900-luvun alussa kalaisa joki. Säynäviä, haukia ja ahvenia saatiin runsaasti varsinkin kutuaikana. Hyvänä merkkinä säynävän kutuajasta pidettiin ulpukan lehtien nousemista pintaan. Keväällä kalastettiin rysillä, merroilla ja katiskoilla.

Alkukesällä siirryttiin onkimiseen. Myllykoskelta yläjuoksulle mentäessä oli muutaman kilometrin matkalla useita hyviä onkipaikkoja: Tamppikoski, Kallionnokka, Haapojennokka, Sileäranta, Pekkolanniitty ja Vuohenpäänkoski.

Myös uistimella kalastettiin, mutta vetämällä rannasta käsiin. Rantavesissä lekottelevia haukia pyydettiin kolkkaamalla niitä rannalta.

Vantaan vesi oli 1910-luvulla vielä niin hyvää, että myllärin perhe otti siitä talvisin talousvetensä. Lähialueen talolliset varasivat joesta jäitä kesän helteiksi. Jäät varastoitiin esimerkiksi maakellariin tai sahanpurujen alle. Niitä käytettiin voin kuljetukseen kesäisin Helsingin torille.

Voimalaitos rakennetaan koskelle

Monen vuoden valmistelun jälkeen voimalaitos valmistui maaliskuussa 1920 ja Nurmijärven sähköistäminen pääsi käyntiin. Kosken Palojoen puoleiselle rannalle rakennettiin tiilinen voimalaitos. Voima-aseman yläpuolinen pato oli putouskorkeudeltaan aluksi noin 11 metrinen, mutta muutaman vuoden kuluttua se korotettiin 13 metriseksi. Nykyään padon päällä on kävelysilta. Voimalaitoksen rakentaminen muutti kosken rantoja: voimalaitoksen puoleinen ranta pengerrettiin ja koski perattiin voimalaitoksen alapuolelta. Padolta voimalaitokseen johti paksu puinen vesijohto.

Voimalaitos lopetti kannattamattomana toimintansa 1970 ja vuonna 1982 se purettiin. Padolta voimalaitokseen johtava puuputki on osittain yhä olemassa ja voimalaitoksen rakenteet näkyvät selvästi maastossa.

Juhlia kosken rannalla

Myllykosken ranta oli oivallinen kesäjuhlien viettopaikka. Se oli kaunis, tunnelmallinen ja sen lisäksi sopivasti nousevan amfiteatterimainen ohjelmien esittämiseen. Voima-aseman hoitajan Robert Sairasen vaimo Fanni Sairanen on kertonut, että juhlat Myllykoskella alkoivat 1920-luvulla. Myllykoskelle veti aluksi erityisesti musiikki. Seitsenjäseninen torvisoittokunta kokoontui 1920-luvulla usein voimalaitokselle harjoittelemaan. Soitto kuului kauas ja nuorisoa kerääntyi sillalle kuuntelemaan harjoituksia.

Kukoistavimmillaan Myllykosken juhlat olivat 1940-50-luvuilla. Voimalaitoksen hoitajan Robert Sairasen vaimo, Fanni, oli innostunut nuorisoseura- ja kotiseutuihminen. Paljolti hänen ansiostaan ja innostaan alettiin juuri Myllykoskella viettää kotiseutujuhlia. Juhlien ohjelmaan kuului tyypillisimmillään juhlapuhe, musiikkia, tarjoilua ja pelejä ja leikkejä. Juhannusjuhlat näytelmineen olivat myös joka kesäinen ohjelma Myllykoskella.

Myllykosken sillat

Kirkonkylästä Tuusulaan johtava tie ylitti Vantaanjoen Myllykosken kohdalla. Tielinjaus näkyy kartoissa ainakin 1700-luvulta alkaen. Tie oli tuolloin vaatimaton kylätie, jota kuljettiin yleensä jalan tai ratsain. Vanha tielinjaus on edelleen hyvin näkyvissä Myllymäen ja Myllymaan talojen välissä.

Entisen voima-aseman kohdalla joen yli johtaa lohkokiviarkkujen varaan rakennettu puusilta. Samalla paikalla oli silta ainakin jo 1700-luvun puolivälissä. Tie laskeutui molemmista kylistä tultaessa melko jyrkästi sillalle. Myllylle ja sahalle tultaessa kuormat olivat usein painavia ja kuormien kuljettaminen ylä- ja alamäessä vaikeaa. Auto-ajan alkaessa mäkien muistetaan usein varsinkin talvikelillä olleen ongelmallisia. Suuria onnettomuuksia muistetaan sattuneen vain yksi: Suomisen kauppa-auto suistui sillalta jokeen. Kyydissä olleet ihmiset selvisivät turmasta säikähdyksellä ja märillä vaatteilla. Apua jouduttiin jonkin aikaa odottelemaan kivellä kosken keskellä.

Keskimmäinen silloista valmistui 1966. Sillan on suunnitellut E. Kokkonen ja siinä yhdistyy onnistuneesti vanha kirvesmiestaito ja nykyaikainen tekniikka. Silta jäi vuonna 1991 valmistuneen uusimman sillan varjoon.  

Kirjallisuutta

Aaltonen Esko: Länsi-Suomen yhteismyllyt. Forssa 1944.

Itkonen Pirjo: Kylää ja kyläläisiä. Muistitietoa Nurmijärven kirkonkylästä. 1920-luvulta 1950-luvulle. Helsinki 1998.

Nurmijärven Joulu. Kirjoitukset: Viljo Helminen: Muistoja Vantaan rannalta, 1981. Helvi Elomaa: Vantaan Myllykosken kolme siltaa, 1991.

Sihvo, Hannes: Elävä Kivi. Aleksis Kivi aikanansa. SKS. Jyväskylä 2002.

Sormunen, Irma: Nurmijärven pitäjän historia III. Vammala 1974.

Sjöblom, Mikko: Nurmijärven Kunnan Sähkölaitos 1918-1968. Vihti 1968.

Tie yhdistää. Tiemuseon julkaisuja 2, 1986.

Tommila, Päiviö: Nurmijärven pitäjän historia I-II. Vammala 1958-1959.

Uusimaa II. Kirjoitus: Esko Aaltonen: Nurmijärven vanhoista myllyistä. Helsinki 1934.

Löysitkö sivulta etsimäsi tiedon?