Suomen itsenäisyyden ollessa verrattain nuorta 1934, jolloin tuli sata vuotta kirjailijan syntymästä, kirjoitti Maila Talvio haltioituneen innostuneesti Kotiliedessä: ”Mitäpä onkaan Kiven koko yhteen koottu taide muuta kuin kodin ylistystä. Koko hänen elämäntyönsä, se työ, jolle Kiven kiitollinen kansa on omistanut kokonaisen vuoden, riemuvuoden 1934, kuvaa ainoastaan ja yksinomaan kotia”.
Itse asiassa Aleksis Kivi ei kuvaa kotia teoksissaan juuri lainkaan. Canziossa, Karkureissa tai Kullervossa tapahtuu niin kamalia asioita, ettei niissä kodinkuvauksilla ole sijaa ja Nummisuutareissakin äkäinen Martta-äiti tekee kodin tunnelman perin ahdistavaksi. Perheen poika, Esko, on vain niin ihmeellinen lapsi, että hän ei näytä äitinsä pilkasta pahoittavan mieltään, vaikka oikeassa elämässä tietysti näin kävisi. Kiven pääteos Seitsemän veljestä taas kuvaa veljesten seikkailuja metsissä; toki joulunvieton kuvausta voi pitää eloisana kodinkin kuvauksena, mutta sehän päättyi tappeluun, tulipaloon ja pakoon Impivaarasta. Pieniä tuokiokuvia voi kirjan lopussa saada Seunalan Annan ja hänen pienen lapsensa idyllisestä hetkestä Vuohenkalman tuvassa.
Arkisemman ja realistisen kotielämän kuvauksen saa Jukolan Timon ryyppyreissun seurauksena Ulla-vaimolta saadusta tukkapöllystä, samoin Jukolaan kotimieheksi jääneen Simeonin ja Juhanin lasten välisestä kärhämästä. Kihlauksessakin poikamiehet pakisevat mökissään, mutta eipä siellä erityisemmin kotia kuvata. Aapo Jukola toki kerran luettelee hyvän vaimon ja emännän ominaisuuksia, jotka talonpoikaistalossa tarpeen olivatkin, mutta nykykäsityksen mukaan tällainen nainen olisi lähes ympärivuorokautisen työn ja lukuisten synnytysten seurauksena varhain saatettu hautaan ja uusi emäntä astunut pirttiin.
Joissakin Kiven runoissa, kuten Joulu-illassa, on kuvattu kodin juhlatunnelmaa.
Huoneesta loistaa valkeus hauska
Vastahan kulkijan,
Hedelmii vuoden ahkerast työstä
Tornina seisoovi
Pöytävaatteel valkeal
Vierahille tarjona,
Ja laattial kiiltävät oljet
Leimues iltapystyn.
Pystyvalkea uunissa ja jouluoljet lattialla ovat olleet Kivelle tärkeitä kodin symboleja ja vieneet köyhän helsinkiläisopiskelijan ajatukset lapsuuskodin jouluihin ja iltahetkiin räätälin tuvassa, missä puhdetyötä päre- ja uunivalkean, joskus kynttilöidenkin valossa tehtiin.
Lapsuuskoti
Aleksis Kivellä ei ollut omaa perhettä, kun hän jäi naimattomaksi, mutta varsin kelpo koteja hänellä sentään oli kaikkiaan kolme elämänsä eri vaiheissa. Lapsuudenkoti Nurmijärven Palojoella ei kenties ollut aina onnellinen, isä joskus juopotteli ja äiti saattoi kiivastua, mutta vaikutelmat mitä perheen elämästä on saatu, ovat pääasiassa myönteisiä. Nälkää siellä ei liene nähty ja heränneisiin kuulunut äiti vaikuttaa varsin henkiseltä ihmiseltä, vaikka ei poikansa kirjailijanammattia ymmärtänyt, tämän kun piti lukea papiksi, joka kouluun lähettämisen syynä alun perin olikin. Isä taas opetti pojilleen metsästystaitoja ja oli räätälinä arvostettu oman käsityöammattinsa taitaja. Hän oli lukutaitoinen, ja mikä Palojoella harvinaista, osasi myös ruotsia.
Lapsuuskodin turvallisuudella on ollut suuri merkitys kirjailijan selviämiselle myöhemmän elämänsä koettelemuksissa. Sanotaanhan, että se jolla on ollut onnellinen lapsuus, ei koskaan voi tulla täysin onnettomaksi. Lisäksi Kiven vanhemmat Anna Kristiina Hamberg ja Eerikki Stenvall elivät verrattain korkeaan ikään aikana, jolloin tautikuolleisuus oli korkea. Aleksin sisko Agnes kuolikin tuhkarokkoon 14-vuotiaana. Sisaren menetys lienee ollut Aleksin raskain nuoruudenkokemus ja jättänyt jälkensä hänen teoksiinsakin.
Katajanokalla ja opiskelija-asunnoissa
Aleksis lähti ainoana kylänsä lapsista 11-vuotiaana Helsinkiin kouluun opettelemaan ruotsinkieltä tavoitteenaan ala-alkeiskoulu Kruununhaassa. Moneksi vuodeksi Aleksin kodiksi tuli Katajanokan vankilan vahtimestarin Christian Vinbladin mökki, joka varmasti oli köyhempi kuin Kiven lapsuuskoti. Katajanokan kodin oloista ei paljoa tiedetä, mutta Kiven ”ottoäiti” Eeva Vinblad, joka oli Hollolasta kotoisin, oli suomenkielinen, ja yksi perheen pojista oli jonkin aikaa Kiven luokkatoverina. Päätellen siitä että Kivi kävi Katajanokalla Eeva Vinbladin luona jo Siuntiossa asuessaan, on Eeva ollut paitsi ystävällinen, niin aidosti äidin asemassa. Eevan kohtalo oli lasten suhteen kova kuten niin monella tuolloin. Hänen kymmenestä lapsestaan lähes kaikki kuolivat ennen rippi-ikää. Katajanokka oli vailla kaikkea hygieniaa eikä kulkutautien leviämistä estänyt mikään. Eipä mikrobeja myöskään vielä tunnettu eikä esimerkiksi käsiä ymmärretty pestä. Lattioille sai sylkeä, laskiämpärit käytössä, tunkiot olivat pihoilla. Vinbladeilla Aleksis Kivi sai nähdä paljon köyhän kodin murheita, jos oli sitä nähnyt muuallakin.
Monina opiskeluvuosinaan Helsingissä Aleksis asui milloin missäkin pienessä murjussa, joskus yksin, joskus opiskelutoverin kanssa, näki ajoittain nälkääkin, mutta joskus oli parempia aikoja. Kesäloma-aikoina saattoi lähteä parempiin ruokiin Palojoelle. Kun poika astui pirttiin saattoi hän kysellä ”onkos mammalla uunisokkerolooraa” eli imellettyä perunalaatikkoa, josta Aleksis kovasti piti.
Rahaa Kivellä ei Helsingin vuosinaan juuri ollut, kaikki piti lainata, mutta sisua ja päämäärätietoisuutta riitti. Joskus oli talvella lattialla niin kova veto, että täytyi pitää neljätkin sukat päällekkäin jaloissa. Kiven kaltainen esteettinen ja mielikuvitusrikas ihminen on tietysti luonut näihinkin vähäisiin asumuksiin viihtyisyyttä.
Kirjailijakoti Siuntiossa
Siuntion Purnuksen tilalla veljensä Juhanin ja kälynsä Amandan luona asuessaan vuoden 1858 tienoilla, Kivi sai nauttia kodin rauhasta ja ravinnosta, mutta tämä elämänvaihe päättyi yliopistoon kirjoittautumiseen seuraavana vuonna. Siuntion Fanjunkarsin torppaan muuttaessaan 1863 oli Aleksis Kivi jo kirjailija. Torpan emännän Charlotta Lönnqvistin luona Kivi sai seitsemäksi vuodeksi kodin, sai työrauhan, sai ravinnon, puhtaita vaatteita, paikan missä sairastaa – sai varmaan myös ikävän suomalaisseudulle. Pitäjässä kuin vain harva puhui suomea, Kiven omaa äidinkieltä. Kirjailija itse hallitsi ruotsinkielen täysin. On arveltu tämän kielellisen eristyneisyyden olleen hyväksi itse teosten kehittelylle. Fanjunkarsissa Kivi kirjoittikin lähes koko tuotantonsa ja ennen kaikkea pääteoksensa Seitsemän veljestä, viimeisteli siellä Nummisuutarit, kirjoitti monia kauniita runoja ja eli varsin onnellista aikaa 1860-luvun puolimaissa. Fanjunkars oli koti sanan parhaassa merkityksessä.
Kodin emäntä Charlotta Lönnqvist ei osannut lainkaan suomea eikä tietysti ymmärtänyt Kiven teoksia, mutta saattoivat keskustella uskonasioista ja jonkin kerran Kivi luki mm. Shakespearen näytelmistä katkelmia ruotsiksi Charlotalle ja tämän luona kodinhoidon opissa olleille neitosille.
Mikä surullista, tässä kodissa Kivi kuitenkin aikaa myöten ahdistui yksinäisyyden, ylivoimaisiksi käyneiden velkojen ja elämäntarkoituksen katoamisen myötä. Viime vuosina alkoholi oli ainoa psyykenlääke ja osaltaan teosten saaman kritiikin ohella murtamassa kirjailijan mielenterveyttä. Mutta teoksiinsa tämä niin monen rakastama ihminen ja kirjailija jätti varsin valoisan maailmankuvan, verrattomasti huumoria, lempeyttä ja tiukan paikan tullen myös vimmaa ja voimankäyttöä.
Hanna Stenvall
Vastakohtana Maila Talvion ihanteellisen kotielämän kuvitelmille, Kiven veljentyttären Hanna Stenvallin muistoja kotielämästä Nurmijärven Palojoella:
”Miehet ja naiset yhdessä tekivät töitään tuvissa, vaikkei siihen mahtunut sellaista ihanteellista tupatunnelmaa, kuin pyrkivät kuvaamaan kertomuksissa. Se oli sellaista korutonta arkielämää vain, samanlaista eilen kuin tänään ja taas uudelleen samaa huomenna. Kun oli naisilla kehruun aika, sitä tekivät tai kolasivat kangaspuissaan. Miehet tekivät omia töitään: kuka teki minkinlaista näpertelyä, veistelit ja sai permannon roskiin. Ja tuli siihen roskien joukkoon muutakin, sillä kun puhelivat, roiskauttivat tupakkasyljen. Jotkut istuskelivat vain penkillä ja pitivät juttua vireillä tai sängyssä makailivat …
Niin ja nainen ja mies. – Se keskinäinen suhtautuminen, kuinka sen selittäisin. Ei kai sitä voi sanoa sivistyneen kohteluksi, raakuutta se vain oli. Ei annettu samaa arvoa kuin nykyajan naisille. Ei niitä kukaan osannut arvostaa eikä heissä kukaan ihmisyyttä katsonut. Mutta eivät naisetkaan sitä ymmärtäneet pahaksi ottaa. Niille sai sanoa minkälaisen sanan hyvänsä ja kuinka vain. Siihen oli totuttu ja se kuului ihan kuin asiaan.”
Kodit ovat sellaisia kuin siellä asuvat ihmiset, toki valtasuhteet vaikuttavat ja tila: onko toistakymmentä henkeä ahtautunut mäkitupalaismökkiin tai peräti loisina talon pirtin nurkkaan, ja onko edes kesäaikana mahdollisuus asua väljemmin aitoissa ja muissa tiloissa. Onko ruokaa syötäväksi, vettä juotavaksi, valoa, järjestystä, puhtautta ja sopua. Talonpoikaistaloissa ja kartanoissa tilaa oli joskus liiaksikin, mutta kodin hengen luovat asukkaat. Kodin merkitys on ensiarvoinen ihmisen onnea ja kasvua ja maailmankuvan kehittymistä ajatellen.
Teksti: FL Esko Rahikainen
Esko Rahikainen (s.1942) on tietokirjailija. Rahikainen on kirjoittanut Aleksis Kivestä ja hänen teoksistaan kirjat: Tähtiä kuin Otavassa (Lintu, 1980), Kivi (Gummerus, 1984), Lumivalkea liina – Aleksis Kivi ja rakkaus (1998, Like), Metsän poika (Gummerus, 2004), Fanjunkars – Aleksis Kiven kirjailijakoti (Pro Fanjunkars -säätiö & Aleksis Kiven seura, 2008) ja Impivaaran kaski (SKS, 2009). Rahikainen on julkaissut myös lukuisia artikkeleja, tutkimuksia, suomennoksia, runoja ja sanoituksia sekä toiminut Aleksis Kiven seuran varapuheenjohtajana.
Lainaukset:
Aleksis Kivi: Kirjeet – kriittinen editio, Niemi, Juhani (toim.) et al. SKS/2013