Eräitä Aleksis Kiveen liittyviä kulttuurihistoriallisia, elämäkerrallisia ja kirjallisia piirteitä
Jukolan veljekset saunassa: ”Saunan löyly, sehän sairaan ruumiin ja sielun paras lääke täällä.”
Seitsemän veljestä on yhdeltä osaltaan saunaeepos tai saunasinfonia. Sauna toimii eepoksen rakenteessa käännekohtana ja symbolina. Veljesten elämänkulku saa kahdessa Impivaaran saunan ja pirtinpalossa uuden suunnan. Toisaalta eepoksen saunaa koskevat kuvaukset ovat ensimmäiset realistiset suomalaisessa kirjallisuudessa ja aloittavat sitten tradition, joka jatkuu vaikkapa Ahon ja Lehtosen kautta tähän päivään.
Rajamäen rykmentin Kaisa ennustaa häntä ilkkuville pojille ja etenkin Juhanille: ”Tuleksi on menevä saunasi ja tuleksi tupasi myös” (3. luku)
Kun veljekset ovat ottaneet yhteen toukolaisten kanssa verisesti, on haavat nuoltava. Juhani käskee Timoa lämmittämään saunan niin ”että kiukaat rymisee”. Haavavoiteeksi haetaan tuoppi viinaa. Näin veljesten ”äkeä mieli muuttuu hieman leppeämmäksi.”
”Läksivät he kylpemään ja löylyä heitti Timo, paukahtelivat kiukaan mustettuneet kivet ja pilvenä kiiriskeli kuuma höyry ympäri saunan. Kaikin voimin käytteli nyt kukin mäihänpehmeätä, ihanata lehtivihkoansa, he kylpivät ja hautelivat haavojaan, ja kauas kuului saunasta vihtain vinha mätkinä.” Juhanin sanoin: ”Saavatpa nyt haavamme sen turkinpolskan. Saunan löyly, sehän sairaan ruumiin ja sielun paras lääke täällä.”
Veljesten saunapuheet ja -kujeet ovat ikiaikaisen tuttua: ähkimistä, puhkimista, löylynheiton käskemistä ja kieltämistä, selkään puhaltelua ja helvetin tulen muistelemista. Juhani lausuu myös kuuluisan ajatelmansa, jota voi verrata osuvuudessaan hänen kuvaukseensa aitan polulla astelevasta emännästä:
”Saunaton talo ei käy laatuun sekä kylpemisen että emännän ja muonamiesten muijien lasten-saamisen tähden. Niin, ryönäävä sauna, haukkuva halli, kiekuva kukko ja naukuva kissa, nehän oivan talon tunnusmerkkejä ovat.”
Saunan jälkeen pojat vilvoittelevat oikeaoppisesti:
”Alastomina ja varikuumina he astuivat saunasta tupaa; ja ruumiinsa ruskottivat kuin päivän polttama koivun kuori. Tultuaan sisään, istuivat he levähtämään hetkeksi, hellittäen hikeä runsaasti; ja siitä pueskelivat he vähitellen päällensä.”
Koittaa yö, ja seuraa se tavallinen suomalainen tarina: liian kuumaksi lämmitetty sauna palaa yöllä, kenenkään näkemättä. Aamulla toteavat veljekset, että ”sauna on mennyt helvettiin.” (4.luku)
Saunasinfonian huipennus on kohtalokas. Kun Impivaaran uudessa pirtissä vietetään jouluiltaa, poikien mielessä väikkyy ”jouluolkien kahina, joka oli ihanin muistonsa lapsuuden ajoista.” ”Mutta pirtistä kuuluu löylyn kohina kiukaan kuumilta kiviltä ja pehemeitten vihtojen hutkina. Ottavat nyt veljekset ankaran joulukylvyn.”
Seuraa ehtoollinen, sitten lyödään painiksi ja päälle päätteeksi Juhani kehottaa: ”Mutta nyt päältämme vaatteet aina paitaan asti, ja ylös parvelle.” Lisäpontta antaa olut, ja siitä syntyy myös Juhanin, tyypillisen suomalaisen löylynlyömän kohtalokas repliikki:
”Täällähän itsiämme oikein paistelemme kuin pyllimakkarat pätsin oljilla, ja lämmintä antaa meille kiukaan kuumat kivet. Eero, valeleppas uunille kannullinen olutta, niin tiedämmekin mille maistuu ohranesteen löyly.”
Muitten kieltelystä huolimatta Eero tekee työtä käskettyä ”ja pian kuului kiukaalta pläiskäys ja kohta sen jälkeen toinen kohaus.” Syntyy yleinen kärhämä, pärevalkeasta syttyy tuli olkiin. Jouluyöstä, pyhästä yöstä tuleekin pojille helvetin yö. (5. luku)
Kiven etnografia saunasta ja sen moninaiskäytöstä on tarkkaa: saunaa käytettiin paitsi kylpemiseen, lapsenpäästöön, kuppaamiseen myös esim. maltaidenkuivatukseen ja makkaranpalvaukseen. Esim. kun hän puhuu Impivaaran pirtistä, kyseessä on nimenomaan asumus, joka toimi myös saunana. Pirtti merkityksessä sauna tai asuntosauna esiintyy ainoastaan läntisessä kansankulttuurissamme. Ruotsalaisella Uudellamaalla, jossa Kivi oleskeli kymmenkunta vuotta, saunat olivat lähinnä kuivatuspaikkoja. (ks. Ilmar Talve: Bastu och torkhus i Nordeuropa. 1960) Ehkä Kivi kirjoitti nimenomaan kotoisen saunan kaipuussa myös Seitsemän veljeksen saunakohtaukset – kaipuutahan tavallaan oli koko Nurmijärvi-eepos.
Herrasmies lähteellä: ”Kaivoon, kaivoon! yltäkyllin horimaan elämän vettä.”
Elämän vesi, autuuden lähde ja vaikkapa Betesdhan ihmeitä tekevä ”lammikko” ovat ikiaikaisia raamatullisiakin kuvia, omalla laillaan tuttuja jopa Jukolan pojille, joille tuli halu päästä myös tiedon lähteille ”horimaan”, vaikka tuosta kaivosta tulikin opin sauna.
Nummisuutareissa taas sanotaan: ”Leipä on luotu meille syötäväksi, vesi juotavaksi, vaikka ihmissuku, tämä kurja ihmissuku, on kenties ijankaikkisesti eksynyt luonnon tieltä.” Tässä lauseessa heijastuu itsensä Aleksis Stenvallin luonnon- ja elämänfilosofinen käsitys, jolla on laajempikin kantavuus. Stenvallin aikana uusi käsitys ihmisestä, luonnosta, terveydestä, terveydenhoidosta ja sairauksien hoidosta oli murtautumassa esiin.
Käsityksellä luonnonlääketieteestä tai sen jälkeen homeopaattisesta hoidosta oli kyllä jo pitkä kehityshistoria. Kun kraatari Stenvallin perhe, Jukolan pojat ja Nummisuutarin perhe tulivat toimeen saunalla ja kansan omalla luonnonlääkinnällä, oli ylioppilas ja kirjailija Alexis Stenvall jo toista maata. Hän tunsi aikansa ilmiöt terveyslähteet, kylpylätoiminnan ja vesihoidot.
Stenvall oli täydellisesti omaksunut aikakautensa vesifilosofian tai terveysopin, joka kuului kirjallisista tiedoista päätellen liki jokaisen varakkaamman porvarin, herrasmiehen ja oppineen harran – kuin daamienkin – elämäntapaan. Stenvall irtaantui siis talonpoikaisesta sauna-viina-terva -kolmikannasta herraskaisempaan suuntaan. Hän piti tarkkaa lukua syömisistään, harrasti dieettiä – näköjään muutenkin kuin pakkonälän takia -, harrasti kävelyä, uintia ja metsästystä, kaikkea siihen malliin mitä ei tavallinen talonpoikaisjuurinen joutanut. Toisaalta paluussa vesiuskoon oli varmasti kalevalais-kansanomainenkin pohjansa: ”Vesi vanhin voitehista.”
Mahdollisesti jo koulupoikavuosinaan Alexis Stenvall harrasti uintia. Se oli ajan tapa, josta esim. Z. Topelius kertoo päiväkirjoissaan. Uiminen aloitettiin toukokuulla ja sitä jatkettiin syksyyn. V. 1840 Topelius kertoo ylioppilas Alex Laurellista, joka oli mennyt suoraan saunasta uimaan, Hänet löydettiin kuolleen vuoteestaan syynä ”päätön karaistusmenetelmä”. Samoin mainio muistelmien kirjoittaja August Schauman oli himouimari, joka kuului kymmenen koulupojan uintiseuraan 1800-luvun puolimaissa. Etunenässä oli 50-vuotias N.A.Ursin, yliopiston rehtori, jonka uimapaikka tunnettiin Punavuorten takana ns. Ursinin kallioina.
Jo Viljo Tarkiainen on kertonut artikkelissaan ”Aleksis Kiven oleskelusta Siuntiossa”, miten Kiven huoneen ”nurkassa oli vahakankaalla peitetty kylpyamme, jossa Kivi otti kylmiä vesikylpyjä joka aamu talvellakin karaistakseen ruumistaan ja hermostoaan – ja viime aikoina – estääkseen rasittavaa päänsärkyä.” ”Kivi — hoiti terveyttään parhaansa mukaan, noudattaen kieltäymyksellistä elämäntapaa, ankaraa ruokavalintaa ja jonkinlaista vesiparannusmenetelmää luuloteltujen tai todellisten tautien ja yleisen ruumiillisen heikkouden poistamiseksi.” Aamuisin hän joi tuopillisen kylmää vettä ja otti ammekylvyn tehtyään kävelyretken. Uimassa hän kävi Pikkalan joen suulla tai sieltä jonkin matkan päässä olevassa Svinön saaressa.
Antero Heikkinen on kirjassaan ”Terveyden ja ilon tähden. Herrasväki liikkeellä Suomessa 1700- ja 1800-luvulla” (1991) kertonut, miten Ruotsissa tutki kuuluisia Medevin lähteitä lääkäri Urban Hjärne 1600-luvun lopulla ja kuinka kuninkaan henkilääkäri Sven Hedin julkaisi v. 1803 ”Kaivovieraiden käsikirjan”. Medevin jälkeen Ruotsissa perustettiin lukuisa määrä terveyslähteitä ja kylpylöitä. Yksi oli Maarstrand, jossa esim. meidän Z. Topeliuksemme, yksi vesi-ideologeistamme, tapasi perheineenkin käydä; jo varhemmin runoilijoistamme F.M. Franzen kävi Saksassa terveyslähteillä ja kylpemässä. (Muuten: kun veljekset pakenevat opin saunasta eli lukkarinkoulusta Juhani huutaa: ”Maarstrannista pois”; Maarstranni oli paitsi kylpyläpaikka myös linnoitus!)
Päiviö Tommila on kirjassaan ”Helsinki kylpyläkaupunkina 1830 – 50-luvuilla (Helsinki-Seura 1982. 1p. 1955) kertonut miten Suomen ensimmäinen varsinaisen terveyslähdetoiminta alkoi Espoon lähteellä 1751 lääkäri G. Fr. Zandtin ansiosta. Sitten tulivat mm. Loviisan ja Kupittaan lähteet. Samoin alettiin kunnostaa uudelleen jo rappioitunutta Naantalin lähdettä.
Naantalin oli tuonut parannuspaikkana kylläkin esiin jo 1723 lääketieteen professori Peter Elfving, kuten Naantalin kylpylaitoksen historia kertoo. (Badanstalten i Nådendal 1963-1913. Kylpylaitos Naantalissa. Lyhyt vaihekuvaus. Turku 1913) Elfvingin kirjoituksessa ”Kundgiörelse om den nys uppfynde Nådendals Hälso-Brunn” todetaan, että Naantalin lähteessä oli vähemmän raskaan rautapitoista vettä kuin Kupittaan lähteessä. Naantalin vettä hän suositteli seuraavissa vaivoissa: päänsärky, puoli- ja kokohalvaus, rintakipu ja hengenahdistus, vapina, silmäsairaus, katarri, mahatauti, sydämentykytys, raskasmielisyys, keripukki, horkka, kihti, kouristus ja kramppi. Elfving kirjoitti myös ylistysrunon ”Til Nådendal”; siinä Naantalia kutsutaan Suomen terveyden kehdoksi arvokkaan lähteensä äärellä, johon terveyden suonet virtaavat maan uumenista. 1700-luvun viimeisinä vuosina elvytti tohtori Joh. Fred. Fåhren terveyslähteen toimintaa, kunnes Kupittaa ohitti suosiossaan Naantalin. Uudelleen Naantalin Viluluodon kylpylän elvytti piirilääkäri K.R. Trapp 1860, jolloin uusi kylpylaitos Kaivohuoneineen avattiin.
Aleksis Stenvallin tuttava ylioppilasajoilta Evald Ferd. Jahnsson sepitti 19. maaliskuuta 1868 Arkadia-teatterissa esitetyn 3-näytöksisen komedian ”En unuversal-helsokur eller Nådendal, Finlands Bethesda”. Mikko Saarenheimo on nähnyt painamatta jääneen näytelmän käsikirjoituksen jossa hän sanoo kerrottavan, ”kuinka saksalainen lääkäri on keksinyt Naantalissa mutakylpyjä, joiden parantava vaikutus on ihmeellinen. Terveyttään etsivien joukossa matkustaa sinne myös muuan vuorineuvos perheineen. Hänen tyttärensä on suhteessa nuoreen lääkäriin, joka kyllä tietä saksalaisen kollegansa keinottelijaksi, mutta kuitenkin liittyy mukaan matkan iloitteluihin.” Kivi ei ehkä nähnyt tätä näytelmää, mutta on saattanut lukea siitä esim. jonkin lehtiselostuksen. Joka tapauksessa Kiven näytelmässä ”Selman juonet”, joka valmistui 1839, on samantapainen alkuplaseeraus. ”Tapahtumapaikka: terveysvesilähteellä metsäisessä seudussa lähellä pientä kaupunkia.” Yhdessä repliikissä vilahtaa ”Naantalin jauhomylly” – ehkä sekin antaa osviittaa sille, että Kivi plaseeraa komediansa Naantalin seudulle.
Näytelmän henkilönä on lääkäri – jotka todella olivat Kiven aikana terveyslähde- ja kylpyideologian täyttämiä – joka sanoo: ”Mielinpä tutkistella tämän lähteen kemiallista luontoa.”
”(Laskee koneensa lähteeseen) ja sanoo:
Ihmeellinen lähde! Mikä verraton kemiallisten aineitten yhteys, yhteys kuni aprikoittu luonnon hengeltä hämmenetyn terveyden parhaaksi. Vakuutanpa: tämän lähteen heleästä helmasta on virtaava takaisin monen onnettoman onni! —
Juokaat vettä, pojat, ja siitä samokaat ympär tienoja uljemmin aina, ja pianpa karkaa teistä kauas kaiki mieltänne samentavat pilvet. —
Juokaat vettä, naikaat ja olkaat ilosia.”
V. 1834, 1. syyskuuta, siis kuukautta ennen Kiven syntymää, oli Helsinkiin perustettu Ullanlinnan kylpylä vesihoitoon uskovien Henrik Borgströmin, P.A. von Bonsdorfin ja Viktor Hartwallin aloitteesta. Vaikka ”vesi vanhin voitehista” -ajattelu siis tunnettiin, oli veden kemiallinen koostumus tarkemmin selvitetty vasta 1700-luvun lopulla, kunnes siitä tuli ahkeran tutkimuksen kohde 1800-luvulla. ”Kaivojuonnista” (”runnista”) tuli muotiasia, mutta pian alettiin perustaa vesiparantoloita myös meren rannalle.
Ullanlinnan kylpylaitoksesta tuli suosittu sekä suomalaisille että venäläisille, jotka eivät tiukkojen matkustusmääräysten vuoksi päässeet Suomea kauemmas Eurooppaan. Kylpyjä oli joka lajia: lämpimiä, kylmiä, haaleita, rikkikylpyjä, istuma- ja kokokylpyjä. Ne auttoivat kaikkiin tauteihin. Kaivopuisto ja Kaivohuone olivat paitsi liikunnan, kylpemisen ja uinnin tyyssijoja, myös huvielämän keskusta. Ravintoloitsijana oli aluksi Kaisa Wahllund, joka sitten perusti oman ravintolansa Kaisaniemeen.
Tommila kertoo, että pelkästään vesihoitokirjoja oli v. 1848 myynnissä 11 erilaista. Jo näiden teosten nimilehdet, parhaimmillaan pitkät kuin nälkävuodet, julistivat uskoa veden kaikkiparantavaan voimaan. Esim. näin tässä Tukholmassa v. 1849 ilmestyneessä teoksessa:
”Natur-Läkaren, eller Bevis, att Läkarne och Medikamenterna till största delen icke blott äro öfverflödiga, utan ofta till och med skadliga, samt anvisning att förstå Läkaren inom oss, och att genom iakttagande af naturens vinkar ej blott undvika alla sjukdomar, utan äfven bota dem, så länge deras botande ännu är möjligt. På grund af de största och berömdaste Läkarens omdömen och efter mångåriga iakttagelser utarbetat af Francis Holystrat. Öfversatt efter femtonde Engelska Upplaga.”
Alan klassikko pitkän aikaa oli seuraava: ”Anvisning till vattenkurens utöfning, eller J.H. Rausse”, joka ilmestyi Helsingissä Sederholmin kustantamana 1861. Se oli käännös jossa korostettiin jo vesihoidon pioneerin Vincent Priesnitsin lausumaa ajatusta veden, dietin ja raikkaan ulkoilman parantavasta vaikutuksesta. Motto helsinkiläispainoksen nimilehdellä oli kaksinkertainen, ensin Raussea, sitten Kalevalaa:
”Vattnet är icke ett direkt botemedel mot sjukdomar, utan är den organiska kraften, stärkt och underhjälpt af vatten, luft, tjenliga näringsämnen, värme och efter omständigheterna lämpad rörelse och vila, som förmår bota alla sjukdomsarter med ej alla sjukdoms grader.”
Ja sitten: ”Vesi vanhin voitehista, jumala – parantajista.” (Kalevala)
Siitä, että vesihoitoon suhtauduttiin kaikella vakavuudella, on osoituksena esim. se, että O.E.A. Hjelt, joka muuten hoiti myöhemmin lyhyen ajan Aleksis Stenvallia Uudessa klinikassa, väitteli tohtoriksi veden käytöstä lääkintätarkoituksessa 1855. Hjeltiin uskoi esim. Topelius, joka toimi Helsingfors Tidningarissa aktiivisena kylpylätoiminnan propagandistina. Hän kertoo päiväkirjassaan 1863 miten hän joutui turvautumaan vesihoitoon saatuaan ”keuhkokuumeen” ”joka iski myös aivoihin”. ”Kahdeksaan vuorokauteen en saanut unta, vaan olin kaiken aikaa ratsastavinani villin hevosen selässä salamoivien pilvien halki. Seitsemäntenä vuorokautena sanoin Willebrandille (lääketieteen professori): Käytä vesiparannusta! Hän antoi minulle hiostuskääreen, mutta se ei onnistunut, unta ei tullut, ja seuraavana aamuna sanoin jälleen W:lle: anna minulle oikea hiostuskääre, eilinen ei ollut oikea. W. sanoi: ethän voi vaatia, että jätän sinut Ewerthin käsiin! Se on minusta aivan samantekevää, sanoin minä; tee vain niinkuin pyydän. W. lähetti luokseni professori O. Hjeltin, joka oli tutkinut vesiparannusta; hän kääri minut uudestaan ja huolellisemmin hiostuskääreeseen. Se auttoi; uni palasi vähitellen ja sen mukana voimat, mutta hyvin hitaasti kuuden viikon kuluessa. —” (Z. Topelius: Elämäkerrallisia muistiinpanoja, s. 239-40)
Aleksis Stenvall ”viisaan vesilääkärin” Everthin hoidossa
Vesihoito Suomessa personoitui 1800 Topeliuksen mainitsemaan ”vesilääkäri Ewerthiin”, jonka hoitokuurit kävi läpi myös A. Stenvall, aluksi omasta tahdostaan, Lapinlahdessa ehkä pakkohoidettunakin.
Kuka oli Ewerth? Hänen hoitomenetelmiään selostavan kirjan ”Anteckningar angående Everths vattenkur” jonka julkaisi v. 1898 nimimerkki Laicus (V.N. Tavaststerna) esipuheessa on lukuisia E:n henkilöllisyyttä koskevia virheitä, kuten J.V. Lehtonen on uraauurtavasti selvittänyt. Saksalainen ylioppilas Friedrich Wilhelm Everth (kirjoitti itse nimensä v:llä) saapui Suomeen ”hydropaattisen yhtiön” kutsusta 1862. Hän ryhtyi antamaan aluksi hoitoja ns. Uudenmaan saunassa, kunnes nykyisen Kansallisteatterin paikalla avattiin 1864 ”Vattenkuranstalten Wilhelmsbad” eli Villensauna. Myöhemmin Everth käytti Langeenin saunaa Siltasaaressa.
Everth oli papinpoika läheltä Brandenburgia, opiskeli aluksi teologiaa ja sitten Berliinin yliopistossa lääketiedettä suorittamatta kuitenkaan loppututkintoa. Apulaislääkärinä Moskovassakin toimittuaan Everth tuli Suomeen, jossa hänestä tehtiin vesihoitolaitoksen johtaja. Everthillä oli maineikkaita suosijoita (mm. kenraalimajuri A. Gripenberg, kauppaneuvos H. Borgström, kauppaneuvos F. Kiseleff, professori Z. Topelius, professori O. Hjelt). V. 1866 kolmenkymmenen tunnetun kansalaisen ryhmä (mm. professori A.F. Granfelt) teki kenraalikuvernöörille anomuksen edelleen keisarille toimitettavaksi luonnonlääkärin viran perustamiseksi ja virkaan ehdotettiin ”luonnonlääkäri, lääketieteen kandidaatti herra F. Everth Berliinistä.”
Asiasta sukesi kova väittely Hufvudstadsbladetissa ja Helsingfors Dagbladissa. Ja kun vesimies, ”vattumannen” Everth aloitti kauppias C.G. Langeenin saunassa 1869 vesihoitonsa, tehtiin siitä valitus: syynä se että Everth ei ollut Suomessa laillistettu lääkäri. Siitä huolimatta hän oli hoitanut virkaansa jo 7 vuotta! Everthin maine kesti kuitenkin ja hän jatkoi vesiparannusta kuolemaansa 1891 saakka. Yksi potilaista oli Aleksis Stenvall. ja jotta juoni olisi täydellinen: muuan potilaista oli Sjundbyn ja Raalan herra Thomas Eric Robert Adlercreuz, joka näyttää olleen vähintäänkin yhtä neurasteeninen kuin ylioppilas Stenvall; saman Thomas Ericin Stenvall kerran mukiloi Siuntiossa eräissä pidoissa sanaharkan jälkeen. Adlercreutz kirjoitti oman sairaskertomuksensa ”Historia morbi” (säilytetään Sjundbyn arkistossa Kansallisarkistossa), jossa vuoden 1864 kohdalla on merkintä muun vaivan jälkeen:
”Slutligen begynte jag d. 30 Mars 1864 med spri bad och därefter öfver sköljning och kallt vatten dagligen, deraf befann jag mig isynnerhet i början litet bättre. Efter att hafvafortsätt dermed i 8 veckor, rådfrågade jag Doktor Evert, hvilken förändrade spribaden till hvar tredje dag och derefter halfbad i kar/25 gr. varmt, hvarje dag skulle halfbadet begagnas samt derefter 2 sittbad i 1/gr. vatten dagligen. Efter 8 veckors bruk af kuren, hvarmede jag emellanåt befann mig sämre och bättre blef jag igen den 17. Juli 1864 så bra att jag med säkerhet kunde säga att sjukdomen gifvit vika, dock kände jag en packing under bröstet, som likväl icke såsom förut verkade på humoret.”
Pääasiassa Everth käytti 25-28 asteisia puolikylpyjä sarjoina, kaiken aikaa vähentäen ja harventaen kertoja. Ensin potilasta lämmitettiin tuolin alla olevalla spriilampulla kääreissä; hikoilun jälkeen mentiin kylpyyn. Everth hoiti potilaitaan myös kirjeitse tai kirjallisesti maaseudulle.
Everthin suosiosta kertoo Uuden Suomettaren uutinen heinäkuun 21. päivä 1870. ”Herra Everth’in vedellä parannettavat potilaat, joita tänä kesänä on 200 henkeä (suurimmaksi osaksi kaukaisilta maaseuduilta), olivat viime maanantaina kutsuneet lääkärinsä aamupäiväkahville Kaisaniemeen, jossa tilasa hra Everth’ille lahjoitettiin kultainen ankkurikello vitjoineen, potilaiden kiitollisuuden osoitteeksi.”
Aleksis Stenvall kirjoitti ystävälleen Kaarlo Bergbomille touko-kesäkuussa 1870 ja pyysi tätä lähettämään Siuntioon paketin, joka oli siis tavallaan tätä Everthin kirjehoitoa. ”Ja tähän pakettiin panet sinä, niinkuin jo on puhuttu, 1:ksi Everthin osviitan kylvyistäni.”
Samassa kirjeessä hän kertoo elämänsä tehneen suuren haaksirikon ja että hänen elämänsä alkaa synkistyä ja tulevaisuuden toivo hävitä. Syyskuun 12. päivä 1870 hän kirjoitti Bergbomille: ”Minä surkuttelen sinua vielä niistä kovista sieluni ja ruumiini piirteistä, joita sinun keväällä täytyi kokea minun tähteni Everthin luonna. Minä surkuttelen, ja olenpa täytynyt nauraaking näitä puristuksen hetkiäs.”
Loka-marraskuussa 1870 Stenvall kirjoitti Bergbomille:
”Minun aatokseni tuntuu paksuksi ja minä pelkään aivoani”.
”Minä pelkään tuota päätäni ja tulisin piankin Helsinkiin ja talven aikana käyttelemään kotokylpyjä Everthin johdatuksen alla.”
”Jos tämän onnen saisin matkaan, olisin piankin onnellinen, tulisin terveeksi, liioinki kuin vielä olelsin viisaan vesilääkärin johtoa mukaan.”
”Mutta älä nyt sentähden luule, että minä olen jo perin sekava päästäni, luettuasi, mitä olet lukenut. Minä tahdon sinulle seliittää uuden terveyteni saamisen mysterium. Vahvan toivoni mukaan on se tästälähin, vapaa koiju, ilman varoomista käymistä sen laattialla, oma uloskäytävä, tarflig, omarakentamani ruokani ja Everthin kylpylaitos ei aivan kaukana asunnostani.”
Nämä toiveet eivät toteutuneet. Stenvallille avautuivat sen sijaan Uuden klinikan ukset huhtikuun viimeisinä päivinä 1871, ylilääkäri Hjelt teki diagnoosin, ja niin Stenvall siirrettiin kesäkuussa veden ääreen, mutta Lapinlahteen.
Lapinlahden ylilääkäri A.Th. Saelanin diagnoosit ja potilasmerkinnät Alexis Stenvall-nimisestä potilaasta, joka poti kroonista melankoliaa (jonka syyksi arveltiin verenvähyyttä, juoppoutta ja loukattua kirjailijankunniaa) ja joka toimitettiin sairaalasta parantumattomana 1. maaliskuuta 1872, on julkaistu ja tutkittu, ennen muuta professori Kalle Achten tutkimuksissa.
Achten Kivi-tutkimuksesta ja etenkin hänen kirjoittamastaan Suomen psykiatrian ja Lapinlahden sairaalan historiasta käy ilmi, että vesihoito on ollut yksi hoitomuodoista sen aikaisen niukan lääkinnän ohella. Kylpyammeet, pakkopaidat ja -verkot kuuluivat kuvaan. On olemassa myös yksi aikalaistodiste siitä mitä oli olla Lapinlahden potilaana noina aikoina. Kyseessä on pastori K.J. Lindin alunperin ruotsinkielinen teos ”Erään sielunpaimenen muistiinpanot koskien mielisairaita ja heidän hoitoaan.” Puuttumatta muuhun seuraavassa lainaus vesihoidosta:
”Herään siihen että minua nostetaan kylpyyn. Hui! miten kylmää vesi on. Onneksi minut kohta taas nostetaan ylös. Minut kääritään lakanaan ja minua taputellaan kämmenellä, mikä tuntu miellyttävältä. Mutta mikä jalkojani vaivaa? Pohkeet ovat sierottuneita ihon poistaneista sinappihauteista. Kylpyä uusitaan kerta toisensa jälkeen. Koen ne kovin epämiellyttävinä ja sielun ja ruumiinvoimien palatessa rupen vastustamaan niitä ja yritän, kun ei muu auta, kohdata väkivallan väkivallalla. Työmies S. (”hoitajat” olivat työmiehiä, H.S:n huom.) ottaa lyöntini kärsivällisesti vastaan, mutta kylvettäjä J., jota olen tarttunut parrasta, turvautuu sanan voimaan, kuiskaten minulle: ’Te ette ole hullu, vaan niin ilkeä.'”
Etteivät nämä vain ole lähellä myös kahta vuotta aiemmin sairaalassa olleen potilas Stenvallin tuntoja:
”Näin aikani pimeässä huoneessa lyhenee ajatuksen lennolla mielikuvituksen siivillä. Mutta palanneena takaisin murheelliseen todellisuuteen tunnen itseni taas surulliseksi synkässä, ahtaassa vankilassani. Yritän ponnistaa kaikki ajatukseni ja ruumiinvoimani vapauteni saavuttamiseen. Niin onnistun myös nytkin vapautumaan pakkopaidasta. Mutta joka kerran jälkeen, kun se toistuvien lämpimien kylpyjen jälkeen taas pannaan päälleni, vedetään nyörit yhä tiukemmalle. Kerran ne vedettiin niin tiukalle, että rinta ikäänkuin tuntui yhteensidotulta. Myös nyt pystyin kuitenkin vapautumaan siitä, mutta vasta mitä epätoivoisimpien yritysten jälkeen, jolloin sydän niin sanotusti oli murtua ja rinnan seutu nousi korkealle ylös vaikeuttaen hengittämistä.”
Juhani Stenvall kertoo (Iltapuhde 1901) käynnistään Lapinlahdessa veljensä luona ja siitä miten tämän suhde veteen muuttui. Oliko syynä, edellisenkin kertomuksen valossa, ehkä liian kovakourainen vesihoito?
”Ylilääkäri surkutteli veljeni kohtaloa, ja kysyi, eikö meillä sukulaisilla ollut yhtään uimapaikkaa, jossa olisi lähellä järvi tai joki, jossa hän mahdollisesti voisi uida, johon vastasin, että yksi veljistämme asui Tuusulan järven rannalla. Sinne vietiin Aleksis. Kun hän sinne saavuttuaan meni järvelle ja muut seurasivat häntä sinne niin hän havaittuaan pelkäsi vettä ja kääntyi kohta takaisin.”
Samaa kertoo Aspelin-Haapkylä:
”Parhaimman mukaan koetettiin häntä hoitaa, mutta se oli vaikeata puhtauden suhteen. Aleksis ei näet kärsinyt vettä. Ainoastaan suurella vaivalla saatiin hänen kasvonsa ja kätensä pestyiksi. Eräänä kesäpäivänä veli oli saanut hänen miehustaan asti järveen, mutta samassa hän kirkaisi ja hyppäsi muaalle.”
”Kivi harrasti aiemmin elämässään kylmiä kylpyjä, mutta Tuusulan aikoinaan hän pelkäsi vettä. Tämän voisi ajatella heijastavan viimeisenkin toivon menetystä; hän oli ollut valmis kokeilemaan kaikkia keinoja uskoessaan vielä paranemiseensa, mutta toivon kadottua kylvytkin alkoivat tuntua turhilta.”
Aleksis Kiven elämäntaival Palojoen kotosaunasta 10. lokakuuta 1834 saunattomaan Siuntioon ja Helsingin vesihoitolaitoksien kautta kotiseudulle takaisin oli päättymässä. Viimeiset henkäyksensä hän ehkä veti kraatariveljen pahaisessa saunassa Tuusulanjärven tuntumassa.
Artikkeli on julkaistu alun perin teoksessa Ihmisiä, ilmiöitä ja rakenteita historian virrassa (Karisto/2001) nimellä Kivi, vesi, sauna ja kylpyhoidot.
Teksti: Professori Hannes Sihvo
Hannes Sihvo (1942-2003) oli professori, kirjallisuustieteilijä ja historioitsija. Hän oli Kalevalaseuran, Kirjallisuuden tutkijain seuran sekä Aleksis Kiven seuran kunniajäsen. Sihvon teos Elävä Kivi – Aleksis Kivi aikanansa (SKS/2002) sai Laura Jäntin palkinnon ja oli Tieto-Finlandia ehdokkaana vuonna 2002. Sihvo on palkittu myös Suomalaisen tiedeakatemian Kalevala-palkinnolla ja valtion tiedonjulkistamispalkinnolla.