Nuarten huvitust


Miten nuoruutta, aikakautta lapsuuden ja aikuisuuden välissä voisi määritellä? Mistä se alkaa ja mihin se loppuu? Mitkä asiat kuuluvat nuoruuteen?

Nuoruuteen usein liitettyja määreitä ovat esimerkiksi innostus, vallattomuus, taipumus idealismiin, itsetarkkailu, kapinallisuus, vanhempien torjunta ja vaihtoehtoisten roolimallien etsintä. Yhtä ja yhtenäistä nuoruutta ei kuitenkaan ole koskaan ollut. Nuoruuden ehdot, sisällöt ja mahdollisuudet eivät ole koskaan olleet kaikille nuorille samat. Ne ovat vaihdelleet esimerkiksi nuoren sosiaalisen aseman, alueellisen sijainnin ja sukupuolen mukaan.

1800-luvun nuori oli sääty-yhteiskunnan nuori monessakin mielessä. Hän kasvoi vanhempiensa säätyyn ja elämänpiiri ja ajattelutapa siirtyivät vanhemmilta. Ajan tyypillinen nuori oli maalaisnuori, joka työskenteli omalla tilalla tai lähiympäristössä. Oma työura alkoi noin 15-vuotiaana. 1900-lukua voi nimittää nuoruuden vuosisadaksi, sillä silloin nuoruus rakentui sellaiseksi kuin se nykyisin ymmärretään. Nuoruudesta tuli yhä selvemmin lapsuudesta ja aikuisuudesta erottuva välivaihe ja nuoret alettiin yhä selkeämmin nähdä omana erityisenä ryhmänään. Varsinaisen nuorisokulttuurin synty on yleensä ajoitettu 1950-luvulle, jolloin tapahtui myös amerikkalaisen kaupallisen populaarikulttuurin esiinmarssi.

Vuonna 1900 alle 25-vuotiaita oli yli puolet väestöstä, vuonna 2000 enää 35 prosenttia. Tuona aikana on nuorten elämä kokenut monia muutoksia. Vuonna 1900 maalaisnuorten elämänpiiri oli usein melko rajallinen. Polut kulkivat kodin, koulun ja kylän välillä ja lähiyhteisö seurasi tarkasti nuoren elämää. Vuonna 2000 monen nuoren polut kulkivat jo ympäri maailmaa. Jotkut asiat ovat kuitenkin pysyneet ennallaan: Nuoruus on aikuiseksi kasvamisen ja oman paikan etsimisen aikaa.

Kuva Reino Kostia
Nuorisojoukko leikkimässä hevoskärryjen kanssa kirkonmäellä kesällä 1932.


Koulua vai työntekoa?

Koulunkäynti on ollut itsestäänselvä osa nuorten elämää vasta vajaan sadan vuoden ajan. Oppivelvollisuus astui voimaan vuonna 1921. Sitä ennen oppia saatiin kiertokoulussa, lähinnä lukemisessa, uskonnossa ja virren veisuussa. Nurmijärven ensimmäinen kansakoulu perustettiin Nukarille vuonna 1873. Kansakouluihin ja oppivelvollisuuteen ei Suomessa automaattisesti suhtauduttu positiivisesti. 'Liiallisen' koulunkäynnin pelättiin vierottavan työläisten ja pientilallisten lapsia ruumillisesta työstä.

Työnteko aloitettiin varhain, jo lapset tekivät askareita kykynsä mukaan. Maaseudulla, kuten Nurmijärvellä, nuorten työhönmeno koulutuksen sijaan oli yleistä. Harvinaisempaa oli, että joku ei hankkinut itselleen työtä. Koulutuksen hankkiminen yleistyi vähitellen. Nuorille koulu on aina merkinnyt muutakin kuin opiskelupaikkaa, se on antanut myös mahdollisuuksia luoda ystävyyssuhteita samanikäisten kanssa.

 Kuva Nurmijärven museo
Keittokurssilaisia Valkjärvellä 1920-30-luvulla.


Pyörällä pääsee

1920-luvulla yleistynyt polkupyörä oli aluksi varsin miehinen kulkupeli. Omilla ansioilla hankittu polkupyörä soveltui nuoren elämässä itsenäisyyden symboliksi, merkiksi siirtymisestä lapsuudesta nuoruuteen aivan kuten mopo tai auto myöhempinä vuosikymmeninä. Polkupyörän hankkiminen laajensi maalaisnuoren elämänpiiriä, toimeentulomahdollisuuksia ja järjestötoimintaan osallistumista. Polkupyörän arvostuksesta kielii sekin, että se usein pääsi valokuvaan omistajansa kanssa.

 Kuva Nurmijärven museo
Nuoria miehiä polkupyörineen kylänraitilla Nukarilla 1920-luvulla.


Sota-ajan nuoruus

Vuoden 1939 lopussa Suomessa oli 350 000 alle 25-vuotiasta. Heistä lähes kaikki pojat joutuivat sotaan seuraavien viiden vuoden aikana. Sodan päätyttyä ikäluokka oli noin 15 000 pienempi. Pahimmin jatkosota koetteli 24-29 -vuotiaita. Tämän ikäluokan osuus kaikista kaatuneista oli 41 %. Huomioitava on myös, että sodan päättyessä Suomessa oli noin 12 000 alle 20-vuotiasta sotainvalidia.

Sota-aika oli poikkeuksellista, mutta tuolloin eläneille nuorille se oli todellisuutta ja määritti heidän elämäänsä pitkään. Sota vaikutti monella tapaa kotirintaman elämään: se toi epävarmuutta ja aiheutti puutetta ja pulaa monesta asiasta. Nuorten perinteisiin huvituksiin ei ollut mahdollisuuksia. Huvitilaisuudet ja tanssit oli kielletty ja nuoret miehet olivat rintamalla. Tanssikielto purettiin kokonaan vasta vuonna 1948.

Kuva Nurmijärven museo
Talvisodan aikana Lepsämän lotat palvelivat ilmavalvonta-
tehtävissä Klaukkalan Tornimäessä. Kuva 1940.


Riiustelua

1800-luvun talonpoikaiskulttuurissa kirkolliset pyhät ja työvuoden sykli säätelivät nuorten tapailua. Vilkkaimmillaan seuraelämä oli pääsiäisen ja juhannuksen sekä Mikon päivän ja joulun välisinä aikoina. Oman kylän nuoria tavattiin yhteisissä töissä, talkoissa ja illanistujaisissa, kyläkeinuilla ja tanssi-paikoilla. Samanikäiset etsivät seuraa vertaistensa parista: talollisten lapset eivät hakeutuneet piikojen ja renkien seuraan ainakaan vakavissa aikeissa.

Kyläkeinu oli nuorille tärkeä tapaamispaikkana. Nurmijärvelläkin keinuttiin usealla kylällä. Kalle Vuori (1894-1985) muistelee Nurmijärven murrekirjassa: "..ne (nuoret) meni sinne sunnuntai- ja lauantai-iltasilt sitte keinumaa. Ja laulovat siäl keinus - likat istu ja pojaat heitti ja seiso sitte sii keinus juu. Et semmost se oli sihen aikaa juu. Nuarison elämä." Engla Kokkila (1870-1961) jatkoi: "Ja laulovak kovastis siin keinus. Kansallaului ja kaikkia. Semmost nuarte huvitust." Keinuille alettiin kerääntyä keväällä heti säiden lämmettyä ja ne kokosivat nuoria ja vanhempaakin väkeä aina syyskylmiin asti.


Nuoria Lallan talon keinulla Palojoella 1930-luvulla.

Vaikka nuorison tapailu sujuikin usein leikillisen yhdessäolon merkeissä, taustalla oli monesti toive puolison löytymisestä. Itsellinen elämä ei ollut houkutteleva vaihtoehto ainakaan naiselle. Aikana, jolloin yhteiskunta ei tarjonnut vähävaraisille maaseudun naisille muita toimeentulomahdollisuuksia kuin avioitumisen, jonkinlainen naimakauppa oli miltei välttämätön. Vain harvoilla oli varaa jättää tarttumatta tähän oljenkorteen, niin epävakainen oli köyhän naimattoman naisen asema.

Puoliso löydettiin yleensä omasta tai lähikylästä. Avioitumisalue alkoi maalaiskylissä laajentua vasta 1920-30 -luvuilla. Vuodesta 1878 lähtien on tilastotietoja siitä, minkä ikäisenä avioliittoja Nurmijärvellä solmittiin. Valtaosa avioliitoista tämän ajankohdan jälkeen on solmittu 20-30 vuoden iässä. Naisten kohdalla keskimääräinen ikä oli suurinpiirtein sama kuin koko maassa, 24 vuotta. Miehet ovat olleet pari-kolme vuotta vanhempia.

Kuva Nurmijärven museo
Lepsämän Kihin tilan tyttäret 1920-luvulla. Kihin neidit olivat
kovasti seutukunnan nuorten miesten mieleen. Lepsämän koulun
opettajan Ilmari Seppälänkin kerrotaan kosineen yhtä heistä, mutta
saaneen rukkaset.


Nuoret ovat aina osanneet käyttää joskus vähäisetkin seurustelumahdollisuudet hyväksi: kokoontumispaikat vain ovat vaihdelleet. 1900-luvun alussa erilaisten aattellisten yhdistysten, kuten työvänyhdistysten ja nuorisoseurojen perustaminen yleistyi. Näiden yhdistysten ja niiden rakentamien seurantalojen myötä nuorten seurustelu- ja tapaamistilaisuudet lisääntyivät. Lisäksi polkupyörän yleistyminen laajensi riiustelureviiriä. 1950-luvulla myös maalaiskylille ja kauppaloihin alkoi nousta baareja, joissa nuoriso vietti aikaansa ja tapasi toisiaan. Myös elokuvissakäynti lisäsi vuosikymmenellä suosiotaan.

Kuva Nurmijärven museo
Nuoria Röykän-Leppälammen seurantalo Tapiolan edustalla 1920- ja -30-luvun tienoilla.


Rippikoulu käännekohtana

Suurimmalla osalla suomalaisista nuorista on asuinpaikasta, sukupuolesta ja sosiaalisesta asemasta riippumatta jo vuosisatojen ajan ollut yksi yhteinen kokemus: rippikoulu. Se oli pitkään nuoruuden keskeinen käännekohta, joka muutti nuoren asemaa tuoden hänelle uusia velvoillisuuksia ja oikeuksia. Monelle 1800-luvun maalaisnuorelle rippikoulu tarjosi ainoan mahdollisuuden istua koulunpenkillä yhdessä muiden nuorten kanssa.

Usein nuoren elämä vapautui rippikoulun jälkeen. Monin paikoin tapana oli, että tansseihin ei päässyt ennen kuin rippikoulu oli käyty. Ripillepääsyn aiheuttamaa muutosta korostettiin aikuisemmalla pukeutumisella. Monelle nuorelle rippipuku olikin ensimmäinen oikea puku, jota käytettiin pitkään.

 Kuva Reino Kostia
Pastori Osmo Alaja rippilastensa kanssa Nurmijärven kirkonkylässä vuonna 1938.


Hyvien harrastusten pariin

1800-luvulla maalaisnuoren elämässä vapaa-aikaa oli usein niukalti. Harrastuksia ei ollut. 1900-luvun alun yhdistystoiminnan vilkastuminen loi nuorille uusia mahdollisuuksia kuluttaa lisääntyvää vapaa-aikaa. 1920- ja 30-luvuilla yleistyivät erityisesti urheiluseurat. Urheiluharrastuksen katsottiin luovan edellytyksiä "oikeanlaiselle" ajankäytölle, reippaudelle vetelehtimisen vastapainona.

Vuosien kuluessa nuorten harrastustoiminta muuttui yhä enemmän aikuisvetoisemmaksi. 1950-luvulla Nurmijärvelläkin yleistyi kansakoulujen kerhotoiminta. Useilla pitäjän kouluilla toimi näytelmä-, lausunta-, ja laulukerhoja. Usein näitä ohjasi koulun opettaja. Nuorten vapaa-ajanohjaus ammatillistui rinta rinnan nuorten koulutuksen lisääntyessä, ja nuorisotyö on saanut yhä uusia muotoja. Yhteistä kaikille näille ponnistuksille on aina ollut se, että nuoria on haluttu ohjata hyvien harrastusten pariin.

 Kuva Reino Kostia
Nuorten soittokunta Rajamäessä vuonna 1966 johtajanaan A. Arras.


Mihin nuoruus loppuu?

Suomessa täysi-ikäisyyden raja on laskenut 24 ikävuodesta ensin 21 vuoteen, 1960-luvun lopulla se oli hetken 20 ja vuodesta 1976 lähtien 18 vuotta. Mutta loppuuko nuoruus täysi-ikäisyyteen?

Pitkään sekä maaseudulla että kaupungissa nuoruuden katsottiin loppuvan avioliittoon ja perheen perustamiseen. Lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden rajat ovat kuitenkin olleet jatkuvasti liikkeessä ja niille annetut merkitykset muuttuneet vuosikymmenten ja -satojen kuluessa.

Tiettyä surumielisyyttäkin nuoruuteen liittyy: Yleensä kun sen koko hienouden tajuaa, silloin sen aika on lopullisesti ohi. Kuten Ida Kalliola (1877-1961) Nurmijärven murrekirjassa toteaa: "Kyllähän se nuoruuren aika on ihanaa aikaa. Se menee semmosena tavallisena vaa. Mutta sitte ku tulee vanhaks sit sev vasta oike ymmärtää ja, muistaa ja, kaikki noi tulee nim mielee sitte..."

Kuva Nurmijärven museo
Nuoria Artturi Nurmen auton kyydissä vuoden 1924 tienoilla.

  

Kirjallisuus:

Franck, Marketta: Nuoruus. Nuoruuden historiaa ja riittejä. 2003

Itkonen, Terho: Nurmijärven murrekirja. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 498. 1989.

Kirja Lepsämän kylästä. 2004.

Nuoruuden vuosisata. Suomalaisen nuorison historia. Toim. Sinikka Aapola, Mervi Kaarninen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 909. 2003.

Sormunen, Irja: Nurmijärven pitäjän historia 1900-1070. III osa. 1974.

Suomen kulttuurihistoria 4: Koti, kylä, kaupunki. Toim. Saarikangas, Mäenpää, Sarantola-Weiss. 2004.

 

© Nurmijärven museo