Eläimiä ja isäntiä

Eläimet kuuluivat oleellisena osana entisaikojen maaseudun elämään. Talonpoikaiseen elämäntapaan kuului,
että miesten ja naisten välinen työnjako oli selkeästi määritelty. Tämä tarkoitti myös sitä, että naiset ja
miehet huolehtivat eri eläimistä.

Hevosten ja vetohärkien hoidosta ja käsittelystä vastasivat miehet. Lehmistä huolehtiminen ja lypsäminen
sen sijaan kuuluivat naisten töihin. Maidon käsittelyä pidettiin osana ruokahuoltoa. Navettatöihin miehet
alkoivat yleisemmin osallistua vasta 1940-luvulla.

Lepsämän Riuskan talon isäntä Hugo Kindt hevosineen todennäköisesti 1920-luvulla. Kuva Elias Sirenius.
Lepsämän Riuskan talon isäntä Hugo Kindt hevosineen todennäköisesti 1920-luvulla. Kuva Elias Sirenius.

Vetojuhta, kulkuväline, isännän ylpeys

Hevosella oli maataloissa monta tärkeää tehtävää ja se teki raskasta työtä. Hevonen oli luonnollisesti mukana toukotöissä, heinänteossa, niittotöissä, viljankorjuussa ja syksyllä kyntötöissä. Talvella tehtiin metsätöitä. Savottaan saatettiin lähteä useammaksi kuukaudeksi kauaskin kotoa, vielä 1960-luvullakin.

Kevätkylvöä Palojoen Heimolassa 1930-luvulla.
Kevätkylvöä Palojoen Heimolassa 1930-luvulla.

Pentti Jokinen hevosen ja puukuorman kanssa Parkkimäen alapuolella Grannilan pelloilla vuonna 1957. Taustalla kunnalliskoti ja sen sairasosasto.
Pentti Jokinen hevosen ja puukuorman kanssa Parkkimäen alapuolella Grannilan pelloilla vuonna 1957. Taustalla kunnalliskoti ja sen sairasosasto.

Unohtaa ei sovi hevosen merkitystä kulkuvälineenä. Kun jalkapatikka ja polkupyörä olivat hevoskyydin ainoat vaihtoehdot oli selvää, että hevosvoima oli se, joka Suomen maanteillä jylläsi. Vireys ja nopeus olivat ne piirteet, joita hevosessa yleisesti arvostettiin, olkoonkin, että nopeudesta ei raskaissa maatöissä ollut liiemmälti hyötyä.

Nurmijärven Kirkonkylän Einolan isäntä Arvo Einola 1940-luvun alussa.
Nurmijärven Kirkonkylän Einolan isäntä Arvo Einola 1940-luvun alussa.

Hevonen oli eläinten hierarkiassa korkeimmalla. Se sai esimerkiksi parempaa rehua kuin muut eläimet. Hyvin
hoidettu hevonen oli isännälleen ylpeyden aihe.

Erään elämäntavan loppu

Suomi oli pitkälle 1900-luvulle hyvin maatalousvaltainen maa. Vuonna 1950 Suomessa oli 408 797 hevosta, enemmän kuin koskaan ennen ja tuskin jälkeenkään. 1960-luvun suuri murros mullisti yhteiskunnan rakenteita monella tapaa. Teollistuminen, kaupungistuminen ja autoistuminen muuttivat ihmisten elämäntapaa ja romahduttivat suomenhevosten määrän. Maa- ja metsätalouden teknistyessä työt muuttuivat koneilla tehtäviksi ja tehomaataloudessa ei hevosella ollut enää sijaa. Samalla hävisivät ihmisten arkipäivästä maitolaiturit, reet ja rattaat. Työhevosten aika oli Suomessa lopullisesti ohi.

Viljo Hyvämäki hevosineen 1920-luvulla. Kuva Elias Sirenius.
Viljo Hyvämäki hevosineen 1920-luvulla. Kuva Elias Sirenius.

Hilijoo härkä kyntää, vaan hyvän jälen se tekköö

Härkää käytettiin varsinkin Lounais-Suomessa hevosen asemasta vetojuhtana, mutta myös kuljetuksissa
aina 1920-luvulle asti. Härkä oli kestävämpi ja usein helpompi käsitellä kuin hevonen. Sen ylläpito oli myös
halvempaa, koska se söi huonompaa rehua. Maantiellä hidasta härkää kuitenkin halveksittiin. Hitaista kulkijoista saatettiin sanoa: ”Niin kulkee kuin härkä hangessa”. Härkä liikkui lumessa vaivalloisesti.

Merkittävä osa maanviljelyssä käytettävistä työvälineistä muuttui 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa hevosvetoiseksi. Aurojen ja äkeiden lisäksi alettiin valmistaa niittokoneita ja hevosvetoisia haravia. Vähitellen härät vetojuhtina katosivat, koska uudet työkalut oli suunniteltu hevosille, eikä härkä enää ollut tarpeeksi nopea viljelyalojen kasvaessa. Lisäksi metsänhoidon merkitys alkoi kasvaa ja hevonen sopi metsätöihin härkää paremmin.

Johan Edvin Nieminen Mattilan talosta Nurmijärven kirkonkylästä 1920-luvulla.
Johan Edvin Nieminen Mattilan talosta Nurmijärven kirkonkylästä 1920-luvulla.

Palvelijasta perheenjäseneksi

Koiran rooli oli monella tapaa erilainen kuin hevosen ja härän. Se oli enemmän seuralainen kuin välttämätön
hyötyeläin, vaikka toki sitäkin käytettiin esimerkiksi metsästyksessä, karjan paimentamisessa ja vahtikoirana. Vetoeläimenä koiraa on Suomessa käytetty hyvin vähän.

Koira oli hevosta ja härkää useammin koko perheen eläin, mutta tavallista oli, että koira yhdistettiin juuri
isäntäänsä. ”Koira isänthänsä, lehmä emänthänsä” Enontekiössä sanottiin. Vanhat valokuvat hevosista
kuvasivat useimmiten arkista työntekoa. Koiran kanssa sen sijaan poseerattiin vapaa-ajalla. Perinteisestä
vahdista, palvelijasta ja metsästyskumppanista tuli vähitellen seuralainen ja perheenjäsen.

Myllykosken sähkölaitoksen padolla vuonna 1932. Kallioilla istuu Aaro Riikonen ja koira. Taaempana seisovat vasemmalta Kyllikki Kostia, Rakel Kristiansson ja
Myllykosken sähkölaitoksen padolla vuonna 1932. Kallioilla istuu Aaro Riikonen ja koira.
Taaempana seisovat vasemmalta Kyllikki Kostia, Rakel Kristiansson ja tuntematon.

Nurmijärven kirkonkylän Iivarin Pitkämäessä vuoden 1910 tienoilla. Kuvassa Ilmari ja Toivo Koponen sekä Dusi-koira. Kuva Väinö Vallinkoski.
Nurmijärven kirkonkylän Iivarin Pitkämäessä vuoden 1910 tienoilla.
Kuvassa Ilmari ja Toivo Koponen sekä Dusi-koira. Kuva Väinö Vallinkoski.

  

Kirjallisuutta:

Aikamatka Nurmijärven historiaan. Muistikuvia ja menneisyyttä pitäjän historiasta. Toim. Klaukka, Ojanne. Riihimäki 2005.
Liinaharja: suomenhevosen taival. Pesonen, Hankimo, Pystynen, Pesonen. Keuruu 2007.
Sananlaskut. SKS. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 346. Vaasa 1984.
Suomen kansan sananparsikirja. Toim. Nirvi, Hakulinen. Juva 2004.
Vuorela, Toivo: Suomalainen kansankulttuuri. Porvoo 1983.
Östman, Ann-Catrin: Kaskenpoltosta moderniin maatalouteen. Suomalaisen arjen historia. 2007.