Kaj Chydenius haastattelussa

Säveltäjä Kaj Chydenius sai vuonna 2006 taiteen keskustoimikunnan myöntämän taiteen valtionpalkinnon. Palkintoperusteluissa sanottiin mm. näin: Kaj Chydeniuksen sävellystuotanto on lajissaan ainutlaatuinen niin laadun, merkittävyyden kuin määränkin suhteen. Hän on säveltänyt kamarimusiikkia, kamarioopperoita, lastenoopperoita, kuoro- ja yksinlauluja sekä säännöllisesti myös levyttänyt sävellyksiään.

Chydenius on antanut uuden elämän tuhansille runoille. Chydenius on säveltänyt musiikkia teatterille 1960-luvun puolesta välistä lähtien, luultavasti enemmän kuin kukaan muu, kaikkiaan lähes 200 näytelmään ja moniin elokuviin. Jo ensimmäisestä musiikkiteatterituotannosta, Ylioppilasteatterin Lapualaisoopperasta, tuli suomalaisen teatterihistorian klassikko ja kulttiesitys. Chydenius toimi KOM-teatterin omana säveltäjänä ja kapellimestarina 1969-99.

Kaj Chydeniuksen ajatuksia säveltämisestä, musiikista, elämästä

Musiikki täyttää elämän

Monet ajattelevat vieläkin, että minähän olen se poliittisten laulujen säveltäjä 60- ja 70-luvulta, joka sävelsi jonkun rakkauslaulunkin ja se oli sitten siinä. Mutta minä teen paljon töitä koko ajan. Laiskana oleminen ei sovi minulle ollenkaan. Teen töitä lomallakin, harrastan työtä. En missään tapauksessa voisi olla säveltämättä tai harjoittelematta konsertteihin kesämökilläkään. Kyllä musiikki koko elämän täyttää.

Hiljaisuudesta

En kuuntele musiikkia koskaan viihdytykseksi. Sitä en tee milloinkaan. Olen niin täynnä omaa musiikkiani - varmasti ihan liian täynnä - etten tarvitse muuta. Päinvastoin: pidän kauheasti hiljaisuudesta! "Vain hiljaisella on korvat kuulla", sanoo Hellaakoski. Jos radio on auki ja sieltä tulee musiikkia, se voi jäädä tuntikausiksikin soimaan päässä. Hiljaisuudessa ajatukset kulkevat puhtaina ja esteettöminä.

Akvarelleja vai pasianssia

Hyvän runon löydettyäni mietin, minkälaisen laulun siitä voisi saada, olisiko musiikilla vielä mahdollisuus. Menen runon kanssa pianon ääreen. Alan soitella, laulella ja tunnustella, miltä runo tuntuu: onko se hidas vai nopea, onko siinä lohdutusta vai innostusta ja miten se minuun vaikuttaa. Olen usein sanonut, että pienen laulun säveltäminen on kuin akvarellin maalaamista: se pitää tulla sävelletyksi yhtä nopeasti kuin Aimo Kanerva olisi saanut akvarellinsa valmiiksi. Kirjoitan soinnut ja tempot paperille siinä muodossa, että osaan kirjoittaa ne koneelle. Jos pieni runo ei ole tunnissa valmis, niin sitten pitää lähteä kävelemään tai pelaamaan pasianssia. Jotkut runot ovat niin lyhyitä, että vaatii hirveän keskittymisen, että pääsee kyytiin ja hyväksymisen, että tässä oli kaikki, mitä runoilijalla oli sanottavana. Minä en halua sortua siihen, että kerrataan mielin määrin. Se tuhoaa runoa.

Kapustaksi

Säveltämisprosessi on työtä eikä mitään tunnelmointia. Tavallaanhan se on estetiikkaa, mutta tavallaan se on sitä kuin tekisit kapustaa. Sitten kun se on kapustan näköinen, se on valmis. On harhaa, että aina kun on laulun tehnyt, se tuntuisi heti hyvältä. Joskus tietysti tuntuu siltäkin, että nyt taisin tehdä kohtalaisenkin tässä. Mutta kyllä se useimmiten siinä laulajien kanssa harjoitellessa mittautuu, sen näkee heistä heti. Minä kuuntelen sitä äärimmäisen tarkasti. Paras kiitos minulle on laulajan kiitos. Jos laulaja tuntuu viihtyvän kanssani, silloin olen onnellinen. Toisaalta monissa lauluissa on mennyt niin, että esitellessäni laulajalle sävellystä, heti huomaan, ettei tämä nyt tämän parempi olekaan. Kaikki laulut eivät voi olla hyviä, mutta se ei minua huolestuta ollenkaan, koska parhaat lasketaan, huonoja ei. Tuskin kukaan jaksaa minua säälitellä siitä, että olen raukka tehnyt niin paljon huonoja lauluja. Ei semmoista ole olemassa. Sitä voisi säälitellä, jos ei olisi yhtään hyvää. Mutta jotkut laulut tulevat rakkaiksi vasta ajan kanssa.

Runoilijan apulainen

Olen semmoinen perusinspiroitunut ihminen. Inspiroidun paljosta ja sen asian kanssa ei ole koskaan ollut huolta. Mutta jos runo on huono, siinä ei inspiraatio auta yhtään, en sävellä. Tilaustöissä on se pointti, että voi olla hyviä ja huonoja runoja samassa tilauksessa ja niistä pitää sitten selvitä. Kaikki kapustat eivät ole yhtä hyviä. Mutta jos tilauksessa ei ole mitään hyvää, niin en ota sitä. En todellakaan, en missään tapauksessa.

Säveltäjä on runoilijan apulainen ja säveltäminen on yksi runon lukutapa. Yhtään laulua ei olisi ollut, jos ei runoa olisi ollut ensin, yhtään melodiaa en ole tehnyt, niin että siihen olisi jälkeenpäin tehty sanat. En ymmärrä sanoittelua ollenkaan. Eino Leino ei ole mikään sanoittaja, hän on runoilija. Leinon ja Onervan runoista saa kaikista laulun, koska ne on lauluiksi tehty. Minulle on tärkeää, että laulaja ymmärtää runon, että hänellä on näkökulma runoon, johon hän saa avuksi vähän musiikkia minulta.

Jysähdyksiä

Hyvä sävellys on aina vaikuttanut minuun voimakkaasti. Olen tykännyt kaikesta musiikista: kansanmusiikista, Juankosken torvisoittokunnan soittamasta torvimusiikista, Sibeliuksesta aivan sairaan paljon, mutta Toivo Kärjestä myös yhtä paljon. Franz Schubertin molemmat isot laulusarjat Wilhelm Müllerin runoihin tai Mozartin 40. sinfonia, niin kyllähän ne on... eihän semmoista ole olemassakaan! Se on harmittanut nuoruudesta asti, että edelleen on ihmisiä, jotka kuvittelevat, että heidän edustamansa musiikki on jotenkin parempaa kuin jonkun muun. Semmoista asennetta minun on vaikeata kestää. Tosin nyt on tapahtunut parannusta esimerkiksi kansanmusiikin ja jazzmusiikin suhteen, kahdella alueella.
Minulle ei enää onnistu se, että voisin lukea jonkun muun kirjan kuin semmoisen, mistä voisin löytää kauniin runon. Minulla oli pitkä Simenonin Komisario Maigret-vaihe. Silloin hankimme kaikki Simenonit ja etsimme divareita myöten, että olisiko niitä vielä. Mutta kyllä Tolstoin Anna Karenina on se, joka on kolahtanut kaikkein eniten. Kun siinä Anna on tavannut Vronskin ensimmäistä kertaa ja sen luvun lopussa on jotenkin näin: "jotakin oli tapahtunut..." Tuollaisessa on se suuruus, pienessä. Se kuvaa sitä, mitä Kylätasku kirjoitti näytelmässään: "Jysähti niin, että sydän pysähti." Ei ole paluuta, mitään et voi tehdä, tilanne on mahdoton ja tämä on kuvattu muutamalla lauseella ja kuitenkin siinä on iso romaani ympärillä.

Töitä, töitä ja juhlaa

Olen juuri viimeistelemässä elämäkertaani, kirjoittamassa viimeistä lukua. Siinä on ollut hirveä homma ja aika on ollut pois säveltämisestä.

Tornionjokilaaksolaisen kirjailija Bengt Pohjasen kanssa teemme oopperatrilogian kolmatta osaa, Sotaoopperaa vuoden 1809 tapahtumista. Aiemmin olemme jo tehneet v. 2003 Jopparioopperan, joka käsitteli salakuljetusta Torniojoella. Toinen osa, Laestadius-ooppera, esitettiin kahtena edelliskesänä. Sotaoopperan harjoitukset ovat jo alkaneet ja ensi-ilta on kesäkuussa Haaparannalla. Se on ollut hauska projekti. Tässä välissä teimme vielä yhdessä Matojärvi-laulusarjan Tornionlaakson ensimmäisestä kirjailijasta Hilja Byströmistä. Siitäkin on tykätty ja sitä esitetään vielä ensi kesänä. Nyt Pohjanen lähettelee minulle neljää sotaa käsitteleviä tekstejä, joista sävellän kantaatin, kunhan kirjaprojektilta ehdin.
Kullanhuuhdontaan ja Kaveri-sukuun liittyvän oopperan Kaverin kiirastuli olen nyt kertaalleen säveltänyt. Sitä harjoitellaan parhaillaan Raahessa. Libreton on kirjoittanut Airi Haataja, joka kertoo kaukaisen sukulaisensa Jakob Kaverin kullanhuuhdontamatkasta Ivalojoelle 1871. Sen ensimmäinen osa Kaverin kultamaa sai kantaesityksensä Tankavaaran kullanhuuhdonnan maailmanmestaruuskilpailuissa pari vuotta sitten.

Lastenoopperoita olen säveltänyt jo vuosituhannen alusta saakka ja nyt niitä harjoitellaan. Lahdessa on saanut ensi-iltansa Tyttö, jonka tuuli vei. Siihen olen yhdistänyt kaksi afrikkalaista satua. Hämeenlinnan kaupunginteatterissa alkavat Kolme pientä porsasta-oopperan harjoitukset. Satuoopperoista olisi tarkoitus saada semmoinen maanvaiva, että kaikki Suomen lapset tottuisivat käymään oopperassa jo 3-5-vuotiaina ja oppisivat hyväksymään sen, että kaikki sadut esitetään laulaen. Hyvää menestystä sillä alueella on ollutkin.

KOM-ravintolan kerran kuussa pidettävät konsertit ovat semmoisia, jotka pitävät hengissä. Täällä juoksee laulajaa päivittäin harjoittelemassa. Meillä on aina uudet ohjelmat ja niiden suunnittelu on laulajien kanssa tavattoman antoisaa. Yleisö on vakioporukkaa ja siellä on hirveän hieno tunnelma. Tammikuussa on Mustapää-konsertti, Leino-konsertti, sitten Marja-Leena Mikkolan 70-vuotiskonsertti ja Merkkivuosi 1809, jonka olen säveltänyt 200 vuotta vanhoihin runoihin.

Elämää täyttää voimakkaasti se, että täytän ensi vuonna 70 vuotta. Tarkoitus on järjestää eri puolella Suomea konsertteja, joilla on yhteinen nimi: Silta kaartui, meri kohahti. Ensimmäinen konsertti on Lappeenrannassa 8.3. Varsinainen 70-vuotisjuhlakonsertti Virta venhettä vie pidetään sitten 15.11. Finlandiatalossa.

Tuuria elämässä

Olen toistaiseksi vielä kohtalaisen terve, pidän säveltämisestä, laulujen harjoittamisesta ja jonkun verran jopa niiden esittämisestä ja mukana olemisesta koko prosessissa. Sen takia en haluaisi väsyä tai sairastua. En haluaisi ollenkaan kuolla! Minulla on ollut tavattoman hyvää tuuria elämässä. Olen saanut tehdä juuri sitä, mitä eniten haluan. Ensi vuoden lopussa, kun 70-vuotisjuhlat on vietetty, katson mitä sen jälkeen teen. En aio tehdä mitään dramaattista, jos ei elämä tee.

Kaj Chydenius ja laulaja Taru Nyman ovat esiintyneet Klaukkalan kirjastossa Aleksis Kivi-viikolla vuosina 2008 ja 2009.

Haastattelu Anne Kurppa 2008