Näyttelijä Hannu Huuska esitti Järnefeltin "Heräämiseni" vuodelta 1894

Järnefeltistä

Vuonna 1994 dramaturgi Mervi Tuomikoski ehdotti minulle esitettäväksi Heräämiseni-monologin. Hän teki sovituksen, jonka itse muokkasin 3 kuukauden aikana Kuusamon mökilläni metsissä vaellellen. Rauha ja valtavat kynttiläkuuset ympärillä sai aikaan sen, että siitä tuli puhuttu ajatus, oman näköiseni. Ensi-ilta oli vuonna 1994 ja sen jälkeen Pekka Lounela ohjasi vielä esityksen radioon ja Sina Kujansuu Jyväskylän yliopiston juhlasaliin.

Arvid Järnefeltin 150-juhlavuoden kunniaksi halusin esittää tämän ajattoman monologin uudelleen 17 vuoden jälkeen. Nyt näkökulma on toinen. Olen tehnyt Järnefeltistä itseironisen omakuvan, josta jokainen ajatteleva ihminen voi löytää itsensä. Ydinajatus Järnefeltin tekstissä on se, miten jatkuva toisten ihmisten hyväksymisen tarve määrää käyttäytymistämme. - Mutta ei anneta sen määrätä!

Kuulumisia

Olen harjoitellut syys-lokakuun monologiani, josta on 5 esitystä Klaukkalan kirjaston lisäksi. mm. Kansallisteatterissa 15.11. Sen lisäksi olen opettanut puheilmaisun mestarikurssia Helsingin työväenopistossa ja Sibelius-Akatemian oppilaita.

Joulukuussa esitämme lausuja Marja Pitkämäen kanssa "Vanhanajan joulurunot -ohjelman vanhusten virkistyskeskuksissa". Runoista on ilmestynyt nyt myös cd-levy.

Näyttelemisestä

Rukoilin jo 5-vuotiaana Jumalalta, että minusta tulisi näyttelijä. Minulla oli äiti, isä ja koira ja ajattelin, että maksan onneni, jos minä vain saan tulla näyttelijäksi. Minulla on ollut ihanat, viisaat vanhemmat, jotka antoivat minun käydä 13-vuotiaasta asti lausuntatunneilla, näytellä kesäteatterissa, käydä Toijalasta asti kerran viikossa Helsingissä balettitunneilla.

Yhdeksäntoistavuotiaana lähdin Lontooseen opiskelemaan Drama Centreen ja sen jälkeen minut pyydettiin Kansallisteatteriin näyttelijäksi ja myöhemmin MTV-teatteriin. Tanssia olen aina rakastanut eniten ja jatkoin tanssimista 50-vuotiaaksi asti. Siinä olen ollut huonoin, mutta runojen esittämisessä olen kai kuitenkin ollut parhaimmillani.

Tarvitsen yhä teatteria, vaikka näyttelijäntyön seuraus on ollut ääretön yksinäisyys. Identiteettini on näyttämöllä ja siksi minun on ollut vaikea tottua olemaan eläkkeellä. Tunnen välillä olevani unohdettu ajopuu. Minulla on aina ollut äärettömän vahva tahto ja se on auttanut elämässä, mutta olen pelännyt onnea ja sen menettämistä koko elämäni. Sanotaan, että onnellinen lapsuus ja vaikea nuoruus ovat parhaat eväät taiteilijalle. Sen lisäksi minulla on ollut hyviä ihmisiä ympärilläni auttamassa ammatissani eteenpäin.

Mutta minusta olisi voinut tulla myös pappi. Molemmat välittävät sanomaa: voimaa ja ajatuksia, jotka auttavat ilossa ja surussa.

Hannua haastatteli Anne Kurppa