Kuukauden CD-kirjastossa

Huhtikuu 2010

Rostropovits, Mstislav: Cello sonata in E minor, Op.38 (BBC/Medici Arts, 2009)

Sellon venäläisen suurmestarin Mstislav Rostropovitsin konsertista Svjatoslav Richterin kanssa 1964 on maailmalla liikkunut aiemmin vain huonokuntoisia bootleg-nauhoja, mutta nyt on BBC yhteistyössä Medici Artsin kanssa julkaissut virallisesti esitykset Brahmsin ja Griegin sonaateista sellolle ja pianolle. Levyn kolmannessa teoksessa eli Sostakovitsin sellosonaatissa pianistina soittaa itse Benjamin Britten.

Äänitykset ovat konserttiäänityksiä, vaikka levyn tiedoissa sitä ei erikseen mainita. Tästä syystä levyn tekninen taso ei vastanne tämän päivän hifistien vaatimuksia: nauhakohina on paikoin melkoinen mutta musiikista nauttimista se ei sittenkään estä. Ensimmäisenä kuultava Brahmsin sonaatti sellolle ja pianolle nro 1 e-molli op. 38 on seesteinen ja rauhallinen teos, Rostropovits houkuttelee sellon laulamaan ja esitys on kaunis mutta varsinaista intohimoa ei tässä nyt juuri kuulla ennen 3. osan Allegroa. Richterin rooli jää tässä teoksessa selvästi sellon solistisen osuuden säestäjäksi, tekniseltä kannalta soitto ei kuulosta kovin haastavalta mutta ehkä nämä mestarit saavat sen vain kuulostamaan niin helpolta.

Edvard Griegin sonaatti sellolle ja pianolle a-molli op. 36 edustaa selvästi uudempaa aikaa, tyyli on dramaattisempi, kohtalokkaampi ja muutos kuuluu myös sellon äänessä. Rauhallisemmat hetket sijoittuvat Andante molto tranquillon tienoille, jossa etenkin Richter käsittelee tempoa rohkean vapaasti kuten elävään esitykseen kuuluu. Lopun suorastaan paatoksellinen nostatus päättää teoksen hienosti.

Sostakovitsin sonaatti sellolle ja pianolle d-molli op. 40 on monitahoinen sävellys, Allegro non troppo alustaa melankolisen tunnelman joka vaipuu paikoin suorastaan epätoivoon kiihkeän Allegro-osan myötä. Largo ja 4. osa Allegro ovat armotonta ja syvää tutkiskelua joka ei hellitä edes lopussa. Rostropovitsin sointi pysyy hallittuna tiukimmissakin käänteissä ja hän painottaa teoksen klassillisia ominaisuuksia myöhemmin yleisemmän groteskin tulkinnan sijasta. Britten sensijaan on täsmällisen kulmikas ja uhmakas Sostakovits-tulkki, joka toimii hyvänä vastapainona sellon legatomaiselle soinnille.

Brahmsin, Griegin ja Sostakovitsin sonaatit sellolle ja pianolle sopivat hyvin yhteen samalle levylle, kaikissa on jotakin yhteistä mitä kukin säveltäjä on lähestynyt hieman eri tavalla ja omista lähtökohdistaan käsin. Kuten sanottu, tekninen taso voi jättää toivomisen varaa mutta musiikillisesti tämä levy tarjoaa kiehtovan katsauksen nyt jo edesmenneen soittajasukupolven sointi-ihanteisiin ja tulkintoihin. Musiikillista syvyyttä lisää myös elävässä tilanteessa tehty taltiointi, joka osaltaan osoittaa miksi nämä soittajat olivat legendoja jo eläessään. Mutta älkää silti unohtako nykypäivän taiteilijoita, nämäkin teokset ovat aina parhaimmillaan konserttisalissa kuultuna!

Valentin Hintikka

Maaliskuu 2010

Kettunen, Kepa: Long Prairie River (Samsara Records, 2009)

Rumpali Jari "Kepa" Kettunen tunnetaan varmaan parhaiten kannujensa takaa miehenä joka on soittanut kaikkien kanssa jotka kotimaisessa rytmimusiikissa jotakin ovat vähänkin saaneet aikaan. Rumpujen soitto ei ole kuitenkaan Kettusen ainoa intohimo, vaan viimeisimmällä levyllään hän osoittaa olevansa myös melkoinen tyyliniekka kitaran varressa.

Rautalankamusiikki oli maailmanlaajuinen villitys 60-luvun alkupuolella, laulusolistit siirrettiin vaihteeksi syrjään ja soolomelodiat vedettiin vahvasti kaiutetulla sähkökitaralla beat-, iskelmä- ja popmusiikin tahdissa. Tuttujen sävelmien sovittaminen kitaralle oli tapana etenkin Euroopassa á la Hank Marvin, kun Amerikassa samantyyppinen musiikki alkoi kehittyä varsinkin surfmusiikin pohjalta hieman eri suuntaan Dick Dalen ja Venturesin tahdissa.

Suomi-rautalanka on tästä kaikesta vielä ihan oma juttunsa, Emmat ja Mantsurian kukkulat alkoivat kaikua täkäläisissä kellareissa hetimmiten kun ideat ulkomailta rantautuivat tännekin. The Soundsin Henrik Granön aloittamaa perinnettä on sittemmin pitänyt ansiokkaasti yllä The Agentsien Esa Pulliainen, joka ei varmaan ole vähäisimpänä esimerkkinä syynä siihen että rautalangan sävelet kaikuvat syvissä suomalaismetsissä vielä tänä päivänäkin. Amerikkalaistyylisen kitarainstrumentaalin puolesta ovat liputtaneet vuorostaan The Laika & Cosmonauts, joka on noteerattu asiaan kuuluvasti myös lajin syntymämaassa.

Kepa Kettusen rautalalanka on taottu perinteisen Suomi-mallin mukaisesti, melodiat on soitettu ja sovitettu siten että ne voisi tarvittaessa myös laulaa melkein ilman sen kummempia vaikeuksia. Sävellykset ovat kuitenkin Kepan omaa tuotantoa, tyylillisesti melko puhdasoppista mutta sillä tavalla tuoretta että mistään pastissista tai näköismallista ei ole kyse. Kitaran soundi on tummasävyinen, puhdas ja siisti mikä sopiikin hyvin kun tekniikan puutteita ei ole tarvis peittää kaikuvallin alle. Todellista herkkua muutenkin hyvän kattauksen päälle tarjotaan muutamassa biisissä Riku Niemen johtaman studio-orkesterin myötä, kun oikeilla soittimilla näytetään miten musiikki saadaan soimaan ihan viimeisen päälle.

Huumoriakaan ei ole unohdettu: jos ulkomaisilla orkestereilla on biisilistassa FBI niin Kettusella se on kotoisasti vaan KGB ja musiikillisen paketin viimeistelee DVD-kotelon mukana tuleva pieni kuvakirja jossa on kappaleiden teemaan sopivia tussipiirustuksia lännen sarjakuvien malliin.

Tämän päivän rautalankalevyksi Kepa Kettusen Long Prairie River on melkein liiankin täydellinen, ainoana miinuksena voisi kuvitella että levy on viimeistelty lähes turhankin sliipatuksi. Toisaalta ymmärtäähän sen, että tällaiselle levylle ei oikein virheitäkään voi jättää (sikäli kun niitä on studiossa edes juuri tullut?) ja rautalankaan ei roso ja räyhä oikein kuulu, ainakaan siihen kotimaiseen perinteiseen.

Nykyaikaisilla musiikkimarkkinoilla tällaiset levyt ovat auttamatta marginaalissa, mutta jos rautalanka ja maukas kitarointi vähääkään kiinnostaa niin tässä on sellainen aidolla rakkaudella tehty äänite joka kestää kuuntelua varmasti myös pidempään. Let's hear the "Can Can at the Dead Mans Saloon", amigos!

Valentin Hintikka

Helmikuu 2010

Hiromi: Time Control (Telarc Jazz, 2007)

Arthur C. Clarken kuulun lauseen "any sufficiently advanced technology is indistinguishable from magic" voisi soveltaa musiikkiin vaikka siten, että kun soittajalla on tarpeeksi kehittynyt tekniikka hallussaan niin soittoa ei voi erottaa taikuudesta. Japanilaisen jazzpianistin Hiromi Ueharan kanssa käy juuri näin, ällistyttävä soittotaito pistää jo epäilemään vilunkipeliä studiossa miljoonine protools-editoineineen mutta uskottava se silti on, Hiromi soittaa samat kuviot leikiten myös livenä. Katsokaa vaikka YouTubesta, siellä on mm. tältä levyltä löytyvä Time Out Tokion keikan liveversiona.

Time Control -levyllä vastapelurina toimii kitaristi David Fiuczynski, jonka nopeat unisonot Hiromin kanssa muodostavat koko levyn selkärangan. Vaikeuskerrointa nostetaan Fiuczynskin kohdalla paikoin instrumenttivalinnalla: nauhaton kitara on uusia mahdollisuuksia avaava soitin mutta taitamattomissa käsissä hirvittävää tuhoa aikaansaava armageddonin pasuuna. Onneksi Fiuczynskillä on maltti mukana, länsimaisista vireistä poikkeavia sävyjä käytetään hallitusti vain siellä missä teho on paras.

Näppärät sormet ovat siis kunnossa, mutta miten on musikillisen substanssin laita, löytyykö sitä ruisleipää myös soivasta sisällöstä? Hiromin persoonallinen lisä puhkisoitettuun fuusiojazziin löytyy flyygelin viereen sijoitetuista muista kosketinsoittimista, perinteisen pianojazzin ydintä maustetaan sähköisen äänisynteesin kokeellisilla hedelmillä. Levyn teemaa aikaa käsitellään monelta kantilta, sen itsestäänselvän kuinka-monta-nuottia-ehdit-soittaa-tähän-tahtiin -näkökulman lisäksi. Amerikkalaisen melodisen muusikkofuusion vastapoolina ovat davedouglasmaiset postmodernit ääniainekset jotka tuovat selkeää kontrastia tradition ja uuden välille.

Hiromin diskografia ei ole toistaiseksi kovin pitkä, tämä Time Control on Sonicbloom-ensemblen nimellä julkaistusta kahdesta levystä vasta ensimmäinen. Artistin oma ääni on toivottavasti vasta puhkeamassa kukkaan, hurjempiakin irtiottoja fuusio-elektron ja jazzin välimaastoon paalutetusta alueesta voisi kuvitella kuulevansa. Tekniikkapuoli on tosiaan jo kunnossa, siitä ei tarvinne jatkossakaan juuri huolehtia. Kannattaa pitää Hiromia vähän silmällä jatkossakin ja tutustua loistavaan jazzpianistiin jo nyt, välillä on okei ilakoida soittotekniikalla myös vain ihan tekniikan itsensä vuoksi.

Valentin Hintikka

Tammikuu 2010

The Beatles in mono (Parlophone, 2009) 13 CD

Mitä tästä nyt voisi sitten kirjoittaa? Laulu- ja soitinyhtye Beatles on edelleenkin sen luokan peruspilari länsimaisessa populaarissa musiikkikulttuurissa että pelkkä ajatus levyesittelystä aiheuttaa huimausta ja hapenpuutetta, vaikka olen niin huono Beatles-fani että omassa levyhyllyssä Beatles For Salelle saa kaveria etsiä pitkään. Tämä julkaisu täytyy kuitenkin nostaa esiin vaikka ihan vaikka kirjastokelpoisista syistä: 300 euron levyboxi on kirjaston rajallisilla aineistomäärärahoillakin huomattavasti helpommin hankittavissa kuin yksittäisen levydiggarin aineistobudjetilla. Musiikilliseen sivistykseen kuuluvan Beatles-tuotannon kokonaiskuuntelun voi siten hoitaa lainaamalla ja tarkemmat tutkimukset sitten mieltymysten mukaan vaikka omilla hankinnoilla. Beatles-katalogi on nimittäin siitä jännä juttu, että tunnetuimpiin kappaleisiin törmää tahtomattaankin mutta koko tuotannon kuuntelu saattaa tuottaa pieniä yllätyksiä itse kullekin.

Nyt täytyy vaan muistaa että tämä mono-boxi on nimensä mukaisesti rajattu vain niihin masternauhoituksiin jotka julkaistiin alunperinkin monolevyinä. Tästä syystä Yellow Submarine, Abbey Road ja Let It Be puuttuvat tältä kokoelmalta, koska ne julkaistiin suoraan stereoversiona. Beatlesin aloitellessa stereotekniikkaa ei nuorisopoppareihin juuri tuhlattu, hyvä kun edes LP-formaatti oli vakiintunut single- ja EP-levyjen rinnalle, joten puristisesti ajateltuna nämä monoversiot ovat sikäli aidompia ja ajalleen tyypillisempiä kuin pienen piirin deluxe-stereomiksaukset. Kuitenkin Help!:in ja Rubber Soulin alkuperäiset, peukaloimattomat britti-stereomasterit ovat bonusraitoina k.o. levyjen monoversioiden jatkona, tiedä sitten miksi mutta sieltähän löytyvät.

Musiikillisesti ja laajoja kokonaisuuksia seuraten mono- ja stereojulkaisujen erot ovat mitättömiä, samoin kuin aiemmin julkaistujen CD-painosten ja näiden uusien remasterien erot. Samat biisit näissä soivat samalla energialla eikä siinä äänitekniikalla ole niin suurta merkitystä kun esittäjänä on maailmanluokan rockbändi. Samalla on tosin todettava, että eipä Beatles ainakaan huonommin soi näin monoversiona. Please Please Me yllättää iloisesti raikkaudellaan ja sama välittömyyden tunne on havaittavissa muillakin levyillä kautta koko boxin. Välillä ihan unohtuu että tässä sitä kuunnellaan brittipopin peruskaanonia kun hyvä meininki vie mennesään, mihin nirvanaan sitten tämän yhtyeen tosiystävä näiden levyjen avulla pääseekään?

CD-levy alkaa formaattina olla kai kohta jo iltaruskon puolella, mutta komeasti nämä Beatlesin remasterit siinä vielä välähtävät. PC-musiikkipeli Beatles Rock Band vei voiton mediapöhinässä julkaisupäivän 09.09.09 markkinahumussa, mutta musiikillisesti nämä biisit nyt sattuvat olemaan sellaisia perusjuttuja että ne täytyy tsekata vielä tänä päivänäkin. Palattakoon asiaan kun toiset 50 vuotta ensilevystä on kulunut, mutta ensimmäiset 50 vuotta eivät tunnu vielä missään. Kiitos John, Paul, George ja Ringo.

Valentin Hintikka 

Arkisto: Kuukauden CD-levyt 2009 

Arkisto: Kuukauden CD-levyt 2008

Arkisto: Kuukauden CD-levyt 2007 

Arkisto: Kuukauden CD-levyt 2006