Vuoden 2006 Kuukauden DVD-elokuvat

Takaisin sivulle Kuukauden DVD kirjastossa

Joulukuu 2006

Päivä ilman sotaa
(Joyeux Noël, 2005)
ohj. Christian Carion

Ellei Päivä ilman sotaa -elokuvan kuvaamista tapahtumista olisi olemassa aikalaistodistuksia, täytyisi katsojan pitää sen käsikirjoittajaa todellisuudentajunsa aikaa sitten kadottaneena holhokkina, jonka sielullista epävakautta ei saisi enää filmausoikeuksia ostamalla lisää ruokkia.

Ettäkö joulukuussa 1914, ensimmäisen maailmansodan alkuvaiheessa, vihollissotilaat olisivat viettäneet yhteistä joulujuhlaa juoksuhautojen välissä? Ja itse Saksan keisari - kukapa muukaan - toimittanut rintamalle sotilaidensa iloksi tuhansittain pikkuisia joulukuusia? Jalkapalloakin siellä olisivat pelanneet, tykkitulen rajatessa erien keston. Oudon päivän käännyttyä iltaan olisi tanskalainen sopraano esittänyt Ave Marian.

Tarina pakottaa syyllistymään fraasirikokseen: totuus on tarua ihmeellisempää. Historialliset dokumentit muistuttavat 92 vuotta sitten länsirintamalla julistetusta todellisesta joulurauhasta. Sotilaat aloittivat useilla eri lohkoilla omavaltaisia aselepoja, jotka ylemmillä tahoilla ensin tuomittiin ja sitten kiistettiin. Jalkapallo-otteluiden maalitolppina toimivat kypärät. Vain muutamaa vuotta myöhemmin sota oli vienyt 15 miljoonaa ihmistä.

Elokuvallisesti Päivä ilman sotaa ei sokaisten häikäise, se ei juuri tarjoa taiteellista syvyyttä tai mieleen majaa rakentavaa omaleimaisuutta. Hetkittäin juonenkuljetus junnaa ja monikansallinen näyttelijäkaarti jää hivenen etäiseksi, vaikkakin rauhallinen kerronta ja baabelimainen kielimosaiikki sopivat puitteisiinsa mitä parhaiten. Kuitenkin tämän elokuvan kohdalla, eritoten joulukuussa, kaikki tämä on epäolennaista ja sivuutettavaa. Parempaa jouluelokuvaa ei ainakaan Hollywoodista löydä.

Faktaperustainen satu jättää vaitonaisen, vällynlämpimän tunnun. Mutta kuten tuolloin, nytkin saapuu vääjäämättä myös pohjaton alakulo. Kuinka uskomattomalta tuollainen humaanius vuonna 2006 kuulostaakaan. Eikö ylläolevan alkulauseen voisi sijoittaa minkä tahansa puolidokumentaarisen sotaelokuvan esittelytekstiin?

Ilkka Mikkola

 Loka - marraskuu 2006

Etsijät (1956), ohj. John Ford
Elokuva on kielletty alle 11-vuotiailta.  

Etsijät (The Searchers) alkaa vuodesta 1868, John Waynen esittämän Ethan Edwardsin palatessa tappiolliseksi osoittautuneesta sisällissodasta veljensä luo. Montaa päivää ei kuitenkaan ehdi kulua, kun vihamieliset comanchet surmaavat perheen, vain nuorimman lapsen jäädessä henkiin ja joutuessa ryöstetyksi. Ethan, kumppaninaan nuori Martin Pawley (Jeffrey Hunter), lähtee etsimään tyttöä ja kostamaan verityön. Matkasta tulee vuosia kestävä väkivaltainen löytöretki halki Yhdysvaltojen.

Ohjaaja John Ford (1894 - 1973) kuuluu niihin alansa mestareihin, joiden vaikutus myöhempiin sukupolviin on mittaamaton. Vaikka Fordin taiteilijakuvaan mahtuu paljon muutakin, yhdistetään hänet ennen muuta western-elokuviin. Luottonäyttelijänsä John Wayne on puolestaan jo aikaa sitten muuttunut kaikkien nitraatilla näyttäytyneiden pistoolisankareiden hajareisin käveleväksi symboliksi. Kun Etsijät vielä filmattiin Hollywood-westernien kulta-ajalla, voi sitä jo pelkistä lähtökohdistaan käsin pitää jonkinlaisena genren perusteoksena.

Lajinsa valioihin elokuva ehdottottomasti lukeutuukin, sillä Alan Le Mayn romaaniin pohjautuva Etsijät on klassisen sulavalinjaisesti etenevä kokonaisuus. Hallitusti ohjattuna, sävykkäästi näyteltynä ja henkeäsalpaavan kauniisti kuvattuna se on erinomaisen viihdyttävä. Dramatiikan hillitysti annosteltuna vastapainona on kesäteatterimaisen kepeää huumoria. Hämmästyttävintä elokuvassa on, että sen toiminnallinen jännite säilyy alusta loppuun, vaikka tapahtumat sijoittuvat useiden vuosien ajalle.

Elokuvahistoriallista merkitystä lisää vielä entisestään tapa, jolla Etsijät rikkoo tyylilajinsa konventioita ja arvoasetelmia ikään kuin sisältä käsin.

Ford on monin tavoin uskollinen niille juonellisille ja kuvallisille käytänteille, joita lännenelokuvissa on totuttu näkemään: sankari ampuu hullunrohkeita intiaanisotureita paljon innostuneemmin kuin puhuu
menneisyydestään, hehkuvan preerian pölytessä polttavasti. Uudisraivaajaperheiden lapset ovat söpöjä mutta vaarassa, nuoret naiset häilyviä. Iäkkäämpien päätehtäväksi jää usein joko loputon huolestuneisuus (naiset) tai yleinen hauskuutus (miehet).

Elokuvan alussa keskushenkilö Ethan vaikuttaa juuri sellaiselta suoraselkäiseltä lännenmieheltä, johon kirkasotsaisen katsojan sopii hyristen samaistua, tähän olemme tottuneet, tästä me pidämme. Yllättävä ristiriita syntyy, kun etsintämatkan edetessä Ford alkaa paljastaa
sankaristaan piirteitä, jotka tekevät hänestä 1900-luvun jälkipuolen kasvatille perin luotaantyöntävän.

Ethan on rasisti, jonka pidäkkeetön viha intiaaneja kohtaan tekee hänestä kaikessa irrationaalisessa räjähdysalttiudessaan hyvin epäluotettavan. Tavoitellessaan houreisesti rodun puhtautta, rahan likaisuuden hyväksyen, Ethan Edwards on varsin epätodennäköinen heeros jopa 1950-luvun maailmaan.

Järjettömän vimman vastapoolin Ford luo tämän sidekickistä, Martin Pawleystä, jonka suvaitsevaisuus ja peräänantamaton oikeudenmukaisuuteen pyrkiminen paikantavat hänet paljon lähemmäksi modernia elokuvasankaria. Ajatuksia herättävä yksityiskohta on, että heti elokuvan alussa tehdään selväksi Martinin olevan syntyperältään "puoli-intiaani".

Kun katsoja pakotetaan erinäisten konfliktien myötä siirtämään sympatiansa Ethanilta Martinille, joutuu hän samalla kyseenalaistamaan paljon niistä tekijöistä, joille koko westernien perinne on rakentunut.

Tunne kumouksellisuudesta kasvaa, kun muistaa elokuvan syntyajankohdan (rotuerotteluineen ja kansalaisoikeusliikkeineen) sekä toisaalta Fordin
betoniin valetun aseman tämän periamerikkalaisen lajityypin keskeisenä ohjaajana. Sopii olettaa, että mestarillista lännenelokuvaa välineenä käyttäen hän kommentoi oman aikansa yhteiskuntaa enemmän kuin katsojat halusivat huomata.

Ilkka Mikkola 

Muita John Fordin elokuvia Nurmijärven kirjastossa:

Vihan hedelmät (1940)
She wore a yellow ribbon (1949, VHS)
Rio Grande (1950)
Mogambo (1953)
Ratsuväen urhot (1959)
Mies, joka ampui Liberty Valancen (1962)

Syyskuu 2006

Man's favourite sport? (1963) ohj. Howard Hawks

Kalastusaiheisista elokuvista tunnetuimmat lienevät "Vanhus ja meri" tai "Moby Dick". Komediallisesti kalastusta käsittelevät elokuvat ovatkin jo harvinaisempia, mieleen tulee oikeastaan vain ”Äksymmät vanhat herrat” jossa konkarit Walter Matthau ja Jack Lemmon jallittavat kaikkien kissamonnien äitiä. Tässä kuitenkin yksi elokuva lisää harvaan listaan: ”Miehen lempiharrastus”. 

Rock Hudson esittää myyntimies Roger Willoughbyä, jolla on ehdottoman asiantuntijan maine Abercrombie & Fitchin kalastustarvikeosastolla. Paula Prentissin esittämä pr-nainen Abigail Page pistää miesparan uran kuitenkin vaakalaudalle kiristämällä Willoughbyn retkeilykeskuksen kalastuskilpailun vetonaulaksi. Asia on nimittäin niin, että todellisuudessa Willoughby osaa vain myydä kalastustarvikkeita, ei käyttää niitä. Komedian tykötarpeet ovat näin kätevästi kasassa ja kun ohjaajana on Howard Hawksin kaltainen kettu niin lopputulos on väistämättä miellyttävä. 

Kalastus on harrastuksena onnistuttu tuotteistamaan hyvin jo ajat sitten, ja Willoughbykin pärjää mukavasti työssään niin kauan kuin pysytään kuivalla maalla kaukana limaisesta saaliista. Ammattimyyjänä hän on julkaissut kalastamisesta oikein kirjankin, jossa neuvotaan urheilukalastuksen salat alusta pitäen. Tietojen lähde vain on asiakkaiden ja ystävien kokemukset omakohtaisen harrastuksen sijaan. Välineistä hän tietää todella kaiken ja sehän jo melkein riittää, kuten kaikki kalastuksen harrastajat tietävät.

Rock Hudsonin paras avu elokuvaurallaan oli epäilemättä ulkonäkö ja kuvauksellinen hymy, mutta sutjakkaasti hän selviää vuorosanoistaankin ja komedian rytmi ja ryhti säilyy. 1960-luvun alun komediaksi Lempiharrastus ei tosin ole mikään slapstickhurjastelu, nykyajan näkökulmasta tahti on pikemminkin leppoisa. Paula Prentiss on sopiva vastanäyttelijä Hudsonille tässä elokuvassa, rempseän Pagen rooli viedään läpi leveällä Etelän aksentilla turhiin elokuvanäyttelyn nyansseihin sekaantumatta. 

Miehen lempiharrastus on kuvattu melko pitkälle studiolavasteissa, vaikka elokuvan aihepiiristä voisi muuta luulla. Lavasteet on tehty kyllä viimeisen päälle eikä asia sinänsä häiritse, jos Hollywoodin perinteisiin on tottunut. Värit ja kuvaus ovat hyvää 1960-luvun tasoa, visuaalinen ilme tuo heti mieleen amerikkalaisen klassikkoelokuvan tyylin. Ehkä tämänkaltaiset elokuvat ovat tänä päivänä osittain ansiotonta arvonnousua saanutta nostalgiaa, mutta mukava tällaista ammattitaitoista harmitonta komediaa on katsoa vielä näin nykyäänkin.

Howard Hawksin DVD-elokuvia Nurmijärven kirjastossa:
Hatari! (1961)
Kirjava satama (1944)
Rio Bravo (1959)
Syvä uni (1946)

Valentin Hintikka

Kesä 2006

9 kuningatarta (2000), ohj. Fabián Bielinsky. Elokuva on kielletty alle 11-vuotiailta. 

Huoltoasema Buenos Airesin liepeillä. Nuori Markku Toikan näköinen mies sählää kassalla vaihtorahojen ja suurien seteleiden kanssa. Onnistuneen rahanvaihtohuijauksen jälkeen mies tekee virheen, yrittää samaa temppua uudestaan vuorossa vaihtuneen kassaneidin kanssa. Paikalla samaan aikaan oleva siviilipukuinen etsivä pidättää miehen ja ottaa setelinipun haltuunsa todisteeksi. 

Paitsi että siviilipukuinen etsivä ei ollutkaan poliisi, vaan toinen huijari. Tästä alkaa komediallisia aineksia sisältävä argentiinalainen huijarielokuva 9 kuningatarta. Elokuva on mielenkiintoinen kurkistus Buenos Airesin kaduille ja kahviloihin missä taskuvarkaat,  pikkurikolliset ja huijarit yrittävät ansaita jokapäiväistä leipäänsä. Juonesta ei voi elokuvanautintoa laimentamatta kertoa tämän enempää, joten keskitytäänpä elokuvan muihin ansioihin.

Anamorfinen DVD-kopio on onnistunut, väreissä näkyvät Etelän sävyt ja kuva on terävä ja kontrastikas. Ohjaaja on tehnyt rohkean ratkaisun käyttämällä poikkeuksellisen paljon lähi- ja puolilähikuvia ja tässä tapauksessa uhkapeli onnistuu hyvien näyttelijöiden ansiosta. Kamera seuraa tiiviisti päähenkilöiden mukana ja tihentää jännittävää tunnelmaa.

Vaikka elokuva kestää lähes kaksi tuntia, se tuntuu sujuvan leikkauksen ja jäntevän kerronnan vuoksi paljon lyhyemmältä. Saman lajityypin elokuviin kuten Hitchcockin Varkaitten paratiisi tai David Mametin Pelin henki verrattuna tempo on hieman kiihkeämpi mutta tarina vastaavasti suoraviivaisempi. Yllättäviä käänteitä toki riittää mutta elokuva kertoo kuitenkin vain pyöreästi vuorokauden sisään mahtuvista tapahtumista. Katsoja saa kuitenkin olla tarkkana, häntäkin huijataan mennen tullen ja toisinaan tuntuu että näyttelijät ovat saaneet huijatuksi käsikirjoittajaakin… 

Elokuvan nimi 9 kuningatarta viittaa filateliaan, huijauksen välineenä olevaan arvokkaaseen postimerkkiehiöön. Kutkuttavasti elokuvalla on myös yllättäviä yhteyksiä aivan todellisiin elokuvan valmistumisen jälkeen tapahtuneisiin asioihin, kuten Espanjassa äskettäin paljastunut oikea postimerkkihuijaus ja - niin, eihän sitä toista voikaan paljastaa vielä jos ei ole elokuvaa nähnyt!

Valentin Hintikka

Toukokuu 2006

Piirtäjän sopimus (1982), ohj. Peter Greenaway. Elokuva on kielletty alle 15-vuotiailta.

Eletään vuotta 1694. Piirtäjän ammatissa toimiva Neville saa tehtäväkseen luoda 12 kuvaa eräästä kartanosta. Talon isäntä, herra Herbert on matkoilla ja hänen rouvansa toivoo, että piirustukset valmistuisivat ennen miehen paluuta. Lyhyiden neuvottelujen jälkeen sopimukseen sisällytetään myös sarja sänkykamarikohtaamisia piirtäjän ja toimeksiantajan, rouva Herbertin, välillä.
 
Neville aloittaa työnsä vehmaassa englantilaisessa puutarhamaisemassa, tutustuen kartanon kummallisesti pöyhkeilevään asujaimistoon. Työn hiljalleen edistyessä Nevillen piirustuksiin alkaa yllättäen ilmestyä vaatekappaleita, jotka osoittautuvat poissa olevan kartanonherran pukimiksi. Viimein löytyy vaatteita käyttänyt ruumiskin ja voidaan alkaa kysellä, kuka murhasi herra Herbertin.
 
Päällisin puolin englantilaisen Peter Greenawayn ensimmäinen pitkä elokuva vaikuttaa Agatha Christie -tyyppiseltä murhamysteeriolta. Kuitenkin, jos elokuvaa katsoo vain tällä ajatuksella, se on yksinkertaisesti hirvittävän huono. Puuteri pölisee ja peruukeilla huiskitaan, kun omituiset henkilöt lausuvat liioitellun muodollisia repliikkejä, joilla ei tunnu olevan mitään merkitystä kokonaisuuden kannalta. Murhakin on lopulta vain pieni osa kertomusta ja kaiken aikaa kartanon mailla tepastelee ilkosillaan patsas, joka tarkkailee ohikulkijoita ja pissii nurmikolle.
 
Greenaway toimi ennen ohjaajanuraansa kuvataiteilijana. Piirtäjän sopimuksessa hän omien sanojensa mukaan pohtii nuorena saamaansa ohjetta: piirrä vain mitä näet, älä mitä tiedät. Tämän ohjeen noudattaminen koituu elokuvassa päähenkilö Nevillen kohtaloksi. Kartanossa käydään loputonta juonittelua arvovallan ja omistusten vuoksi. Tässä pelissä Neville on vain pieni nappula, sitä kuitenkaan itse huomaamatta. Ihmiset patsastelevat ylikorostetun huolitellusti, jokainen liike ja sana on harkittu ja harjoiteltu, johonkin päämäärään suunnattu. Ainoa inhimillinen olento kartanon mailla on - patsas.
 
Elokuva vaatii katsojaltaan paljon, sillä Greenaway jättää monet asiat selittämättä. Jotta siitä saisi irti edes jotakin, täytyy katsoessa olla valmis kiusaamaan aivojaan. Täytyy myös olla valmis ottamaan vastaan se absurdi maailma, jonka Greenaway on luonut, sekä hyväksyä se, ettei elokuvaa välttämättä runsaallakaan miettimisellä tai usealla katsomiskerralla täysin ymmärrä. Piirtäjän sopimusta luultavasti sekä inhotaan että rakastetaan täsmälleen samoin perustein.   
 
Merkillepantavaa on Piano-elokuvan musiikilla tunnetuksi tulleen Michael Nymanin erittäin onnistunut sävelkieli. Hän luo kuvien taustalle oivaltavasti uusvanhaa, "muka-klassista" musiikkia, joka sopii Greenawayn taidehistorialla leikittelevään tyyliin paremmin kuin hyvin.
 
Tämän elokuvan kohdalla DVD:n lisämateriaalit pääsevät oikeuksiinsa. Ohjaajan johdantohaastattelu on ehdottomasti katsomisen arvoinen, mikäli kielitaito sen sallii. Greenawayn ajatusten kuuleminen tekee huomattavasti helpommaksi aloittaa omiensa kehittelemisen.
 
Ilkka Mikkola 

Huhtikuu 2006

Ruotsin paras (2002), ohj. Ulf Malmros.

Marcello on 11-vuotias ”maailman turhin ja arvottomin ihminen”, näin hän itse ajattelee itsestään.

Ystäviä ei ole ja koulukaverit kiusaavat milloin hakkaamalla milloin ilmapistoolilla uhaten. Hän ei ole hyvä oikein missään - paitsi unelmoinnissa. Haaveissaan Marcello onkin sitten aina Ruotsin paras! Mielikuvituksen ja todellisuuden sekoittuminen antavat elokuvan ohjaajalle mahdollisuuden puhua vaikeistakin asioista. Näkyy selvästi ettei ohjaaja ole unohtanut millaista on olla lapsi ja lasten tapa nähdä ja katsoa maailmaa on esitetty niin kuin se on. Lasten ongelmat on otettu vakavasti. Lapsen todellisuushan on usein yhdistelmä ns. tosiasioista ja mielikuvituksesta. Aikuisen voi olla vaikea esim. hyväksyä sitä että elokuvassa Jeesus-patsas silloin tällöin muuttuu eläväksi ja antaa Marcellolle elämänohjeita. Lapselle asiassa ei silti ole mitään omituista.

Perheen värikkäät italialais-ruotsalaiset vanhemmat eivät turhan tarkkaan ole ehtineet tiedustella mitä lapsi itse elämältään haluaisi. Italialaissyntyinen isä haluaa pojasta jalkapallotähden eikä ole edes huomannut ettei Marcello ole eläissään tehnyt ensimmäistäkään maalia Isä itse on siivooja mutta uskottelee perheelleen olevansa katontekijä joka seikkailee ylhäällä korkeuksissa. Äiti taas on Italian-faniudessaan kääntynyt katoliseksi ja laittanut pojan kirkkokuoroon laulamaan. Marcello laulaa tahallaan nuotin vierestä jotta pääsisi eroon koko kuorosta. Pikkusisko on ainut Marcellon ymmärtäjä.

Kunnes naapurustoon muuttaa palestiinalainen Fatima josta Marcello vihdoin viimein saa itselleen ystävän. Fatimalla on omat ongelmansa ylisuojelevien veljiensä ja isänsä kanssa. Tytön ei sovi harrastaa jalkapalloilua eikä varsinkaan kuluttaa aikaansa poikien kanssa. Yhdessä Marcello ja Fatima  kuitenkin ovat vahvoja ja  pääsevät viimeinkin toteuttamaan omia unelmiaan. Marcello aikoo isona lentäjäksi ja voimakastahtoisen Fatiman avulla päihittää korkeanpaikan kammonsa. Fatima taasen uskaltautuu pelaamaan poikien joukkueessa ja päihittää nämä mennen tullen.

Elokuva ei kerro pelkästään kasvusta ja muuttumisesta vaan myös oppimisesta ja suurienkin esteiden voittamisesta kun on päätöksensä tehnyt. Edes korkeanpaikan kammo ei estä Marcelloa haluamasta lentäjäksi. Elokuva kertoo hieman myös maahanmuuttajataustaisten elämästä Ruotsissa mutta ei kuitenkaan osoittelevasti.

Ohjaaja Ulf Malmros kertoo että tekee elokuvia joita itse haluaisi nähdä. Hän näyttää tunteita ja ongelmia jotka ovat jokaiselle tuttuja, aikuisille ja lapsille.

Käsikirjoittaja Peter Birro taas tunnustaa mielellään että elokuvan Marcellolla on paljon yhteistä hänen itsenä kanssa. ”Halusin kirjoittaa elokuvan omasta lapsuudestani” sanoo Birro. ”Ilman mielikuvitustani olisin tullut hulluksi”

Olkoonkin lastenelokuva niin se silti sopii kouluikäisistä lähtien koko perheelle katsottavaksi. Aikuisille varsinkin tekee ihan hyvää muistuttaa mieleensä millaista lapsena olo oli.

Elokuva on ongelmista huolimatta tunnelmiltaan positiivinen ja riemukkaita kohtauksia löytyy runsaasti.

Sirkku Petäjä

 Maaliskuu 2006

Masjävlar - takaisin maalle (2005), ohj. Maria Blom. Elokuva on kielletty alle 11-vuotiailta.

Koska sitkeimmät suomalaiset urheilun ystävät ovat vieläkin riehakkaalla tuulella Ruotsin loistavan olympiamenestyksen johdosta, on hyvä palauttaa mieleen että naapurissa osataan tehdä muutakin kuin voittaa jääkiekko-otteluita. Masjävlar on ohjaaja Maria Blomin (s. 1971) esikoiselokuva, joka vuonna 2004 sai kolme sikäläistä Jussipatsasta, Guldbaggea, tullen myös valituksi vuoden parhaaksi elokuvaksi. Sikäläisiin teattereihin se on koonnut huimia katsojamääriä.

Tukholmassa asuva, nousevassa urakehityksessä oleva Mia karauttaa komealla BMW:llä kotikonnuilleen Taalainmaan maaseudulle, isänsä 70-vuotisjuhliin. Takana on vuosien poissaolo, eikä kaupungistuneen yksineläjän ja kotiseutuylpeän maalaisyhteisön välinen kohtaaminen suju helposti. Elämäntapaerot synnyttävät suhteisiin säröjä, jotka alkuun päästyään kasvavat railoiksi. Pienen naljailun jälkeen alkavat piiloon lakaistut ristiriidat nousta pintaan. Virallisesti jokainen on sinut itsensä, sukunsa ja historiansa kanssa, mutta viimeistään pirtuntuoksuisissa syntymäpäiväjuhlissa huolella pystytetyt kulissit alkavat itse kunkin kohdalla mureta. Vasta sen ymmärtäminen, että täysin ehjä ei ole kukaan,
luo lopulta mahdollisuuden korjata sen mikä korjattavissa on. Maaseutu- ja kaupunkielämän välisen suhteen ohella elokuva tutkii vaikeakulkuista rajaseutua yksilön ja yhteisön välillä: kuinka olisi sovitettava yhteen läheisten huomioonottaminen ja vapaus elää omaa elämäänsä. 
 
Kaupunkilaisen paluu maaseudulle ei teemana ole erityisen omaperäinen. Hivenen stereotyyppiseltä vaikuttaa aluksi myös tapa kuvata maaseudun ihmisiä. Hahmot eivät kuitenkaan jää pintapuolisiksi karikatyyreiksi, vaan elokuvan
päästessä liikkeelle heistä muodostuu kaikessa monisävyisyydessään hyvin uskottavia. Masjävlarin viehätys perustuukin loistavan näyttelijäntyön mahdollistamalle viisaalle ihmiskuvaukselle. Kaikki hahmot ovat aitoja ihmisiä, joita on mahdoton parilla sanalla määrittää. Eritoten päähenkilö Mian siskoja esittävät Ann Petrén ja Kajsa Ernst onnistuvat
luomaan roolihenkilöistään tavattoman vivahteikkaita.

Blom teki käsikirjoituksen alunperin teatterille. Kenties juuri siitä johtuu, että elokuva rakentuu ennen kaikkea henkilöiden välisten jännitteiden ja toimivan dialogin varaan. Tärkeä osansa on myös kohtuudessa pysyvällä komiikalla, joka sopivasti keventää raskaitakin aiheita. Vaikka ongelmilla ei mässäillä, elokuvan loppupuolella hyvinvointiyhteiskunnan murheita alkaa yhden elokuvan puitteisiin olla jo enemmän kuin kotitarpeiksi. Esille nousevat niin avioerot, ei-toivotut raskaudet, itsemurhat, sydän- ja verisuonitaudit kuin sisarkateuskin. Katsoja voi jo alkaa miettiä, olisiko kolkkoon joukkoon vielä jotakin pientä voinut ympätä. Kovin kauaksi ei jäädä siitä, että ylenpalttinen koskettavuuden tyrkyttäminen alkaa vaivaannuttaa tai huvittaa. Pienieleinen ja kaunis ihmiskuvaus sekä ohjauksen sujuvuus auttavat kuitenkin ohittamaan tämän ongelman. Lopulta Masjävlar on alakuloinen, mutta myös hyvin lohdullinen ja tunnelmaan sopivasti hauskakin elokuva.

 Ilkka Mikkola

Helmikuu 2006

Solaris (2003), ohj. Steven Soderbergh. Elokuva on kielletty alle 11-vuotiailta.

Puolalainen tieteiskirjailija Stanislaw Lem julkaisi romaanin "Solaris" 1961. Kirjasta tuli hänen suosituin ja tunnetuin teoksensa, jossa hän pohtii maailmankaikkeuden ja ihmisen mysteeriä. Venäläinen elokuvaohjaaja Andrei Tarkovski ohjasi tunnetun elokuvan kirjan pohjalta v. 1972.

Miksi sitten uusi elokuva aiheesta, jonka ensimmäinen filmatisointi on jo klassikko?

Solariksen uusi versio välttää onneksi useimmat sudenkuopat mitä voisi kuvitella, kun amerikkalainen elokuvayhtiö alkaa tehdä elokuvaa eurooppalaisesta science fictionista. Tässä elokuvassa ei viljellä yliampuvia tehosteita, räiskitä megatonnin kannettavilla lasereilla eikä esitellä epäuskottavia alienrotuja.

Soderbergh on pitäytynyt rauhallisessa kerronnassa ja tunnelman luomisessa, hän on keskittynyt juuri siihen miten kirjan teemat tehdään elokuvan keinoin nähtäväksi.

Soderberghin versio pitäytyy yllättävän tarkasti alkuperäisen tekstin puitteissa, elokuvan loppua lukuunottamatta käsikirjoitus on kuin sanasta sanaan Lemin kirjan mukaista. Tässä suhteessa Soderbergh on uskollisempi kuin Tarkovski, joka muokkasi tekstistä enemmän itselleen sopivan version.

2000-luvun Solaris on Soderberghin mukaan pikemminkin rakkauselokuva kuin tieteiselokuva, mikä on tässä tapauksessa ollut ehkä hyväksikin itse elokuvalle. Lem itse on tosin sarkastisesti todennut että jos Solaris kertoisi pääasiassa tohtori Kelvinin ja edesmenneen vaimonsa suhteesta, niin kirjan nimi olisi jotakin ihan muuta kuin Solaris.

Elokuvan pääosia näyttelevät George Clooney ja Natasha McElhone, ja hyvin Clooney osastaan suoriutuukin vaikka välillä tuntuukin että hän näyttelee omimman alansa ulkopuolella.

Soderberghin Solaris nostaa yhden kirjan teemoista pääosaan ja tekee hienovaraisesti kunniaa sekä alkuperäistekstille että Tarkovskin elokuvalle. Ehkä juuri siksi uusi versio.

Nurmijärven kirjastossa on Stanislaw Lemin kirja Solaris sekä suomeksi että englanniksi. Tarkovskin elokuvasovitus on videokasettina. Muita Soderberghin elokuvia kirjastossa ovat Erin Brockovich (video) ja Ocean's twelve (DVD).

Valentin Hintikka

Tammikuu 2006

Kauhun kilometrit (1971), ohj. Steven Spielberg. Elokuva on kielletty alle 11-vuotiailta.

Kauhun kilometrit on Steven Spielbergin ensimmäinen pitkä elokuva jolla hän tuli tunnetuksi elokuvaohjaajana.

Elokuva tehtiin ABC-televisioyhtiölle tiukalla aikataululla ja pienellä budjetilla mutta siitä oli vain hyötyä: jännitys luodaan yksinkertaisin keinoin, pääosan esittäjän Dennis Weaverin hyvän näyttelijätyön ja sujuvan rytmityksen kautta. Spielberg itse on jälkeenpäin ihmetellyt kuinka hän pystyi tekemään elokuvan kuvaukset vain 13 päivässä.

Nimestään huolimatta Kauhun kilometrit ei ole kauhuelokuva, vaan pienimuotoinen jännitystarina yksinäisen autoilijan taistelusta elokuvan pääpahista, 40-tonnista bensarekkaa vastaan. Useimmilla autoilijoilla lienee kokemusta takapuskurissa roikkujista mutta tässä elokuvasssa ajatus viedään pidemmälle: kuinka kävisikään jos takana ajavan rekan ratissa olisikin täysi psykopaatti?

Elokuva on paljon velkaa Hitchcockille, jännitystä kiristetään pikku hiljaa koko ajan ja tarina pitää katsojan otteessaan. Toki elokuva on esikoisohjaus ja hieman yksioikoinen, mutta myöhäisemmän tuotannon merkit ovat näkyvissä.

Uudelleenjulkaisu on eurooppalainen teatteriversio, johon Spielberg joutui lisäämään ylimääräisen kohtauksen saadakseen tehtyä tv-elokuvasta täysimittaisen 90 minuutin vientielokuvan.

Muita Spielbergin elokuvia DVD:llä Nurmijärven kirjastossa ovat: Jurassic Park, Indiana Jones -elokuvasarja, Schindlerin lista, Minority Report ja Häivähdys purppuraa.

Valentin Hintikka