Vuoden 2008 Kuukauden levyt

Takaisin sivulle Kuukauden CD-levy kirjastossa

Marras-joulukuu 2008

Rahmaninov, Sergei: Symphony no 1
BBC Philharmonic, joht. Gianandrea Noseda
(Chandos, 2008)

Venäläisen romantikon varhaisvuosilta 

Rahmaninovin ensimmäinen sinfonia kuultiin Royal Albert Hallissa BBC:n Proms-konsertissa Gianandrea Nosedan johtamana kesällä 11 elokuuta 2008. Mikäli et osunut paikalle tuolloin, Chandoksen uusi CD-julkaisu tarjoaa mahdollisuuden järjestää toisinto tuosta kävelykonsertista ihan kotioloissa.  

Lontoon sateista säätä ei tarvitse erikseen järjestellä kotonakaan, syyssateet kastelevat kotimatkalla konserttipaikalle kuten Sumujen saarellakin. Kensington Gardensissa olevien alkuperäisten Albert Memorialin tai Wattsin Statue of Physical Energyn sijasta voi pistäytyä Aleksis Kiven patsasta katsomassa ja muistella kunnan suurta poikaa, vaihtoehtoisesti veistostaidetta voi ihailla myös Raivaajapatsaan, Elämän pienen keinulaudan tai Nousevan kaaren muodossa. Kotini on linnani täälläpäinkin, joten Royal Albert Hallin tilalle käy mainiosti Suomen tasavallan asujamiston oma koti kunkin säädyn mukaisesti. Konserttitunnelmaa nostattaa jos sisäänkäynnin yhteydessä on jotakin pientä koristelua tai ilmoitus tapahtumasta, nämä eivät ole kuitenkaan mitenkään välttämättömiä. 

Kävelykonserttien rentoa olemusta kannattaa kotikonsertissa painottaa vielä lisää, asu on vapaa eikä yskänpastilleja tarvitse hamstrata takintaskuun. Kuuntelupaikalle on eduksi, jos siitä voi vaivattomasti poistua hakemaan lisää virvokkeita, mukavista tuoleista ei ole muuta haittaa kuin mahdollisen torkahduksen pidentämä konserttituokio, jos teosta haluaa palata kuuntelemaan uudelleen. 

Konserttiyleisön koostumus on kotikonserteissa täysin järjestävän tahon päätettävissä, keskittyneellä kuuntelulla yksin on omat vankat kannattajansa mutta sopivalla ystäväpiirillä jaettu konsertti-ilo on kaksinkertainen ilo.  

BBC Philharmonic ja Gianandrea Noseda soittavat nöyrästi suosikkikohtia väsymättä aina uudelleen, mikä on oikeassa konserttitapahtumassa hieman hankalammin järjestettävissä. Vastaavasti konserttiohjelma on sitten tiukasti etukäteen määrätty, oletusarvoisesti tilaisuus alkaa orkesterisävellyksellä The Isle of the Dead, Op.29 jonka jälkeen kuullaan opusnumeroton Sinfonia d-molli. Konsertin päättää jo aiemmin mainittu Sinfonia nro 1 Op. 13. 

Kuultavat teokset edustavat väärentämätöntä venäläistä romantiikkaa suurella sydämellä ja lavealla siveltimellä, BBC Philharmonicin sointi on puhdas, kirkas ja nopeasti syttyvä, mutta silti asiaankuuluvan tunteellinen. Kuolleiden saari perustuu Rahmaninovin Pariisissa näkemään samannimiseen Arnold Böcklinin maalaukseen, teoksessa käytetään taitavasti eri tahtilajeja elämän ja kuoleman dualismin symboleina. Vuosisadan alussa sävellettyä runoelmaa maustavat hienovaraiset impressionistiset vivahteet vaikka kokonaisuus on perinteisen klassinen. 

”Nuoruussinfonia” d-molli toimii hyvänä esittelynä ennen varsinaista pääteosta, joka kiertyy koston ja Dies Iraen teeman ympärille, pitkän ja vaiherikkaan matkan päätteeksi gongit kumahtavat kohtalokkaaksi lopuksi. Pianistina ja erityisesti pianomusiikin säveltäjänä tunnetun Rahmaninovin sinfonioissa on samaa titaanista voimaa ja ehdottomuutta kuin pianokonsertoissakin, mutta venäläisen melodisuuden ansiosta tunnelma ei ole liian ahdistava. Ensimmäinen sinfonia sai ilmestyessään varsin nuivan vastaanoton, mutta jälkeenpäin arviot ovat olleet ansaitusti hyvinkin kiittäviä. 

Niin mukavaa kuultavaa kuin kävelykonsertit kotona ovatkin, ei mikään viime kädessä voita aitoa elävää orkesteria konserttisalissa. Kannattaa siis kiinnittää huomiota siihen, että edes joskus tulee hemmoteltua itseään ihan oikealla konsertilla, Suomessa on asukasta kohti enemmän taitavia muusikoita kuin melkeinpä missään muualla eikä lippujen hintakaan ole ylivoimainen este.

Eläköön musiikki!

Valentin Hintikka

Lokakuu 2008

THE RASMUS: Black Roses
(Playground Music Scandinavia, 2008)

Suomen kulttuurivienti vetää edelleen, kiitos vaihtoehtorockin

Itse en sijoittaisi The Rasmusta alternative lokeroon vaan nykyisin ehkä pelkän rockin puolelle. Varsinkin nyt kun perusbiisikaavaan on lisätty sämpleä ja muuta elektronisesti tehtyä soitantaa The Rasmus kuulostaa hieman enemmän perinteiseltä rock-poppoolta kuin vaihtoehtorock-orkesterilta. Omasta mielestäni The Rasmus on jo valtavirtaa. Mutta tämä mielipide tuleekin pienestä Suomesta kaukaa pohjoisesta, jossa rockmusiikilla on vankka jalansija verrattuna väestön määrään kuin verrattuna esimerkiksi ameriikan raitilla ilmenneisiin mielipiteisiin ja valtavirran määrittelyyn. Fanien ja muiden diggailijoiden ei kuitenkaan kannata olla huolissaan. Elektronisuus ei kuulu kuin muutamissa kappaleissa ja niissäkään se ei mitenkään häiritse tarinan kerrontaa, melkein päinvastoin, eli täydentää hyvää kappaletta kohti täydellisyyttä.

Yhtyeen 14 –vuotisen taipaleen aikana on ainoastaan rumpali vaihtunut kerran. Vuonna 1998 Janne Heiskanen lähti Intiaan Hell of a Tester –levyn jälkeen ja tilalle löydettiin Aki Hakala. Tämä levy on bändin seitsemäs. Levyltä löytyy monenlaisia aineksia ja esimerkiksi Ghost of love ja Lost and lonely –kappaleet kuulostavat merkillisen läheisesti tai etäisesti Kwanilta. Onko sitten sattuma, että keikkaa tehdään yhdessä Marikon kanssa? Löysin myös Thom Yorken (se Radioheadin laulaja) ääntä Laurin lauluäänestä kappaleessa Live forever. Tämä oli todennäköisesti enemmänkin tahaton kuin ajateltu nyanssi.

Kyseinen levy on ensimmäinen The Rasmuksen levy, minkä olen kokonaan kuunnellut. Aikaisemmilta levyiltä olen kuullut hittejä ja single –lohkaisuja, mitä radiossa ja televisiossa on soitettu. Täytyy myöntää, että levy on ehjä kokonaisuus, olisiko peräti liiankin ehjä? Tuottajana levyllä on ollut maailmalla jo hyvinkin tunnettu Desmond Child. Levy sisältää kappaleet: Livin’ in a world without you, Ten black roses, Ghost of love, Justify, Your forgiveness, Run to you, You got it wrong, Lost and lonely, The fight, Dangerous kind ja Live forever. Tämä levy kilvoittelee varmasti bändin tähän saakka parhaimman levyn tittelistä Dead Letters:n kanssa. Luullakseni myyntiluvut tulevat olemaan oikeinkin hyvät. Koska levy ei ole niin tummasävyinen kuin edeltäjänsä, voisi hyvin ajatella, että levyn myötä bändi saa vielä uusiakin kannattajia.

Tällä levyllä ei tunnu olevan täytebiisejä mukana, mikä tekee kuunteluhetkestä kohtuullisen intensiivisen. Tosin levyn puolessavälissä toivoisi että biisien rakennetta muutettaisiin edes hieman, koska kappaleiden rakenteet kuulostavat sikäli paljon toisiltaan jopa näin maallikonkin korvaan. Levyllä oli muutamalla kappaleella kunnolla erottuva pieni kitarasoolokin, mitä en ole aikaisemmin heiltä kuullut(tässä vanhan muisti kyllä saattaa pettääkin) – joka tapauksessa, erittäin piristävää!

On todella hienoa, että suomalainen bändi yltää tällaiseen kulttuuritekoon. Jatkossa jää nähtäväksi Seppo Vesterisen toisen suojatin HIMin seuraava vastaus vai tuleeko sitä? Mutta se onkin jo toinen tarina.

Mika Pollari

Syyskuu 2008

Slipknot: All Hope Is Gone
(Roadrunner Records, 2008)

Monipuolista nykymetallia rivakasti esitettynä

Amerikan takamailta ponnistava Slipknot lienee seutukuntansa menestynein kulttuurivientituote noin maailmanlaajuisesti, nykyajan metallia soittava yhtye on 1995 alkaneella urallaan julkaissut kuitenkin vasta viidennen studioalbuminsa. Kaikenkarvaisista äkäisistä metallivirityksistä erottuakseen Slipknot otti tavaramerkikseen kotikutoiset kauhunaamarit ja yksilöllisyyden hävittävät työhaalarit. Angstiset lyriikat ja kappaleet vyörytettiin aggressiivisella livetoiminnalla nuorison niskaan sillä tavalla, että ulkomusiikillisin ansioin herätetty huomio saatiin pidettyä yllä myös taiteellisella tasolla. Uusin levy ei mullista Slipknotin maailmaa, jos varsinaisesta kehittymisestä ei voi puhua niin muutostakin on tapahtunut.

Ensimmäiset kappaleet ovat tehokasta ja suoraa rypistystä, avausraita tosin menee erilaisilla efekteillä kikkailussa ja kone saadaan käyntiin vasta toisen biisin riffittelyissä. Mitään erityisen omaperäistä tosin alkumetreillä ei tarjoilla, kunnes örinä- ja huutolaulu vaihtuu ihan ymmärrettävään tyyliin Sulfurin paikkeilla. Linkin Park -tyylistä poppailua on poimittu mukaan enemmänkin mutta vaikutus on hyvä kun biisit eivät vesity, vaan saavat lisää vaihtelua. Kitarat murahtelevat paikoin ihan kuin 90-luvun alussa, liekö grunge jättänyt sitten piilevät mutta pysyvät jäljet muusikoiden alitajuntaan. Metalliyhtyeeksi Slipknot on päätynyt mukavan monipuoliseksi mutta ei kameleonttimaisen persoonattomaksi, joko tuottaja tai bändi itse on oikein tunnistanut Slipknotin tyylin ytimen ja All hope is gone on vaihtelevuudestaan huolimatta myös huomattavan yhtenäinen paketti.

Hittibiisien arvailu tältä levyltä on hankalahkoa, korva tarttuu kyllä heti kepeämpään Dead Memoriesiin tai kolmikulmaisen pyörän tavoin pomppivaan Butcher's Hookiin, mutta levyn paras puoli on oikeastaan riffiosaston omapäinen koukuttelu kappaleesta toiseen joka huipentuu nimikappaleeseen All hope is gone. Rumpaliosasto on myös tainnut olla studiolla urakkapalkalla, nopeutta ja iskuja ei ole säästelty mutta erottelevuudesta johtuen ne ovat myös helposti laskutettavissa. Ainoa pidempi miinus tulee täysin tarpeettomasta akustisesta balladista Snuff, tämä osasto olisi parempi tuupata sinne minne se kuuluu eli laulajan sivuprojektin Stone Sourin puolelle. Samoin bonuskappaleista ainoastaan Child of Burning Timessä on jotakin järkeä, mutta ei siitä sen enempää.

Puheet Slipknotin raskaimmasta albumista voinee jättää omaan arvoonsa, mutta All Hope Is Gone todistaa että Slipknot on mainettaan parempi myös levyllä. Se ei ole nopein, ilkein tai älykkäin, mutta ehkä maailman slipknotmaisin bändi joka pystyy kuitenkin erottumaan kaikista tooleista ja korneista sun muista, joskus näin vielä ihan edukseenkin.

Valentin Hintikka

Elokuu 2008 

Jeff Healey: Mess of Blues
(Ruf Records, 2008)

Rehellistä bluesrockia tunteella ja taidolla

Mess of Blues edustaa afroamerikkalaisen rytmimusiikin tavallaan vähemmän arvostettua saraa eli rockmusiikilla lantrattua citybluesia, jota pejoratiivisesti myös ränttätäntäksi toisinaan kutsutaan. Kohtalon oikusta levy jäi myös kanadalaisen sokean rock/blueskitaristi Jeff Healeyn viimeiseksi, joka julkaistiin postuumisti kuukausi Healeyn syöpään menehtymisen jälkeen. Levyä kuunnellessa ei tosin vaikuta siltä että viikatemies olisi studion ovella suoraan kolkutellut, pikemminkin päinvastoin. Energistä rockbluesia veivataan halulla ja täydellä sydämellä siihen malliin että paradoksaalisesti mieleen tulee mielummin jälleensyntymisen kaltaisia tunteita.

Käyttömusiikkia on helppo ylenkatsoa, mutta leipää pöytään ovat aikoinaan joutuneet säveltämään suuren yleisön ja hovin mieliksi myös eräätkin Händelit ja Mozartit. Healey ei tietysti aivan vastaava musiikillinen nero lahjakkuudestaan huolimatta ollut, mutta tämän levyn ansiot ovatkin hieman muualla. Kansilehdellä kerrotaan taustabändin synnystä sen verran, että Jeff tarvitsi house bandin klubilleen soittamaan niin itsensä kuin vierailevien tähtien taustallle. Kokoon saatiinkin sellainen ryhmä, jota Healey ei käy sen enempää esittelemään. Totesi vain, että levy on tässä, kuunnelkaa itse.

Kappalevalinnat ovat näkökulmasta riippuen joko vanhaa huttua, tai sitten yleisön hyvin tuntemia ja rakastamia vanhoja suosikkeja. Healey tunnusti valinneensa mielummin kappaleet sen perusteella mikä on ollut yleisön reaktio keikoilla, kuin yhtyeen soittajien omat mielipiteet lempikappaleistaan. Tämän julkaisun niksi onkin olla kuin eräänlainen prototyyppi, standardi tai malliesitys asiansa osaavan rockbluesbändin keikkasetistä mitään lisäämättä ja mitään poistamatta. Nämä kappaleet ja samantyyppiset esitykset on todella kuultu periaatteessa moneen kertaan, mutta jollakin ihmeen konstilla Healey orkestereineen saa puhallettua toimivaa henkeä näihin ensinäkemältä puhkikaluttuihin biisinluihin.

Osa viehätyksestä piileekin siinä, miten ammattimiehet vetävät sitä ihan samaa osastoa josta aloittelevien blueskitaristien, -rumpalien, -basistien ja -laulajien ensimmäiset haparoivat yritykset lähtevät. Soitto on myös siinä määrin maanläheistä, että tässä ollaan ihan tavallisen kuulijan asialla: kitarasoolojen tarkoitus ei ole häätää soittokaveria lavalta tai erityisesti loksautella leukoja alas yleisön puolella, vaan päämääränä on saada hyvät bileet käyntiin ja kuulijat viihtymään. Yli ei taatusti mennä siitä mistä aita on matalin mutta toisaalta kuka tahansa soittaja voi samaistua tämän orkesterin tekemisiin, tämä ei ole rakettitiedettä vaan bluesia. Osa kappaleista on nauhoitettu livekeikoilta Lontoossa ja Torontossa, eläväinen tunnelma on saatu vangittua myös studion puolella niin että raidoista ei juuri kuuntelemalla erota missä äänitys on tehty.

Jimmie Vaughanin sanoin "Heaven done called another blues stringer back home", liian aikaisin lähti Jeff Healey mutta hienon muusikon muistoksi kelpaa kuunnella myös tätä testamentiksi jäänyttä mutkatonta ja rehellistä rytmimusiikkitallennetta, muita levyjä unohtamatta.  

Valentin Hintikka

Heinäkuu 2008

Soul Tattoo: Malaga
(Playground Music Scandinavia, 2008)

Suomalaista indietä

Wikipedian mukaan: ”Indie rock on alternative rockin alalaji, jota edustaa joukko pieniä yhtyeitä, jotka julkaisevat materiaaliaan usein joko pienillä ja riippumattomilla levy-yhtiöillä tai omakustanteina. Nykyisin termiä käytetään yhä väljemmin ja laajenevassa mittakaavassa, ja jopa erittäin menestyneiden ja suurille kansainvälisille levy-yhtiöille siirtyneitä artisteja saatetaan luokitella indie rockiksi. Kuten yleensä musiikkigenrejen suhteen, ilmenee kuuntelijoiden ja fanien suhteen runsaasti erimielisyyksiä lajityypistä ja siihen luokiteltavista yhtyeistä.”

Kyseinen yhtye, Soul Tattoo, on allekirjoittaneelle täysin uusi tuttavuus. Yhtyeessä soittavat ja laulavat: Samuli Laiho, Jussi Sydänmäki, Sasu Moilanen ja Tero Siitonen. Yhtye on perustettu 2003 entisistä Hearthillin jäsenistä. Kevään puolella julkaistu Malaga on yhtyeen kolmas levy. Aikaisemmat levyt ovat: Soul Tattoo (2004) ja Pile of Bones (2006). Yhtye on maininnut esikuvikseen tai mielimusiikikseen mm. Hank Williamsin, Sex Pistolsin, Tim Burtonin ja Dr. Feelgoodin.

Kuten yllä todettua on Malaga yhtyeen kolmas julkaisu. Sen on tuottanut Samuli Laiho. Musiikista on vastannut Samuli Laiho ja sanoituksista Jussi Sydänmäki, paitsi kappaleella Burning Edgar, jossa toisena sanoittajana on häärinyt Jonny. Levy koostuu seuraavista kappaleista: 1. Feather Girl 2. La Luna Park 3. Whirling 4. Burning Edgar 5. Highlight 6. Magic Hat 7. Let The Light In 8. Deepest 9. Silent Ways 10. Still Strangers 11. Skeleton Garden.

Allekirjoittaneella ei ollut mitään mielikuvaa kun otin kyseisen plätän ensikerran hyllystä käteeni. Arvelin jopa saavani käsiini jonkinasteista marssimusiikkia. Viittaahan sana Tattoo myös rytmikkääseen marssiin, jota nähdään komeina esityksinä vuosittain mm. Hamina Tattoo –festivaalilla. No, tämä mielikuva kyllä hälveni kun käänsin levyn ympäri. Ensimmäinen kuuntelukokemukseni oli, että tämähän on mielenkiintoista, ehkä yllättävänkin melodista rockia ja kuinka hyvin tuo Billy Idol vielä laulaakaan. Huomasin nopeasti, että miksikään taustamusiikiksi tätä ei kuitenkaan ole tarkoitettu, vaan levyyn on hyvä syventyä hieman tarkemmin, siksi hauskoja melodiakulkuja levyltä tulee esiin. Myöhemmillä kuuntelukerroilla saatoin kuulla etäisiä kaikuja The Crashistä ja jopa Tuomari Nurmiosta. Saatan olla kyllä ainoa henkilö, joka tällaisia menee kuulemaan, mutta tulipahan mainittua.

Malagasta tekee kuuntelemisen arvoista laulajan ääni, sekä koko orkesterin soundi. Levy on ehkä hieman hitaasti avautuva, mutta ensimmäiset kolme neljä raitaa tuntuvat melkein heti kotoisilta. Toiset kappaleet aukeavat paremmin useamman kuuntelukerran jälkeen. Missään tapauksessa ei ole kysymys kuitenkaan mistään vaikeasta levystä. Levyllä oleva positiivinen väre tekee kuuntelemisesta kerta kerralta nautinnollisempaa.

Yhtyeen kannattajat ja kriitikot tuntuvat myös pitävän kuulemastaan. Toivottavasti levy saa radiosoittoa, jottei vanha tapa, kriitikot ylistävät, mutta yleisö ei välitä, toistuisi.

Toivottavasti tämä levy saisi radiot innostumaan erilaisuudellaan ja raikkaalla otteellaan. Tällöin yhtyeellä olisi kohtuulliset menestymisen mahdollisuudet. Toivonkin ainakin avausraidasta pientä hittiä niin koto-Suomessa kuin muuallakin maailmassa. Uskoisin myös, että mikäli Soul Tattoo jatkaa tämänkaltaisella linjalla, löytää yhtye varmasti pikkuhiljaa uusia faneja. Kaikenkaikkiaan tästä on hyvä jatkaa.

Mika Pollari

Kesäkuu 2008

Tomi Pulkkinen & Riitta Leivo: Espoon tarinat
(Espoon kaupunginkirjasto, 2008)

Uudenlaista kirjastopalvelua: trubaduuri!

Espoon kaupunginkirjastossa on kaupungin 550-juhlavuoden kunniaksi meneillään kiertue, jonka aikana aivan uudenlaisessa tehtävässä - kirjaston trubaduurina - työskentelevä Tomi Pulkkinen esittää joko yhtyeineen tai yksin uusia Espoo-aiheisia lauluja.

Näistä lauluista on levytetty myös CD, jonka Espoon kaupunginkirjasto julkisti maanantaina 28.4. Lauluissa esiintyvät mm. Aurora Karamzin ja Bembölen kylän hölmöläiset. Aiheet kuljettavat kuulijan kivikauden
Nuuksiosta 1500-luvun Kuninkaantietä 1980-luvun lähiömaisemien kautta tulevaisuuden maailmaan.  

Levyn myötä trubaduuri Pulkkinen ja Espoon kaupunginkirjasto toivovat, että ihmiset kaikkialla Suomessa kiinnostuisivat lähiympäristöstään ja sen
historiasta - olipa ympäristö sitten tuttu jo lapsuudesta alkaen tai tullut tutuksi vasta aikuisena sinne muutettua.

Tomi Pulkkinen on varmastikin Suomen ensimmäinen kaupungin palkkaama kirjastotrubaduuri. Kyse ei ole vain sivutoimesta, vaan työ on kokopäiväistä. Koska ajatus on paitsi hieno, myös sangen poikkeuksellinen, soitin trubaduurille itselleen saadaksemme tietää tästä toiminnasta hieman levyn saatekirjettä enemmän.

Kertoisitko, miten päädyit kirjaston trubaduuriksi.

Olen oikeastaan koko ikäni harrastanut musisointia ja tarinankerrontaa. Aktiivisempi keikkailu alkoi ylä-
aste-/lukioiässä. Omien trubaduuriesitysteni ohella olen soittanut myös eri kokoisissa kokoonpanoissa. Musiikin suhteen olen itseoppinut, yliopistolliset opintoni ovat kirjallisuuden puolelta.

Kirjastoyhteistyö alkoi 2006, kun suoritin sivariani kirjasto Omenassa. Pidin aluksi omista lauluistani koostuvia musiikkituokioita lapsille. Suosio kasvoi, ja toiminta laajeni myös muihin Espoon kirjastoihin. Sivarin päätyttyä minulle ehdotettiin työn jatkamista. Aluksi oli kyse osa-aikaisesta kokeilusta. Ensimmäisen jakson jälkeen siitä kuitenkin tehtiin kokopäiväistä.

Mitä kaikkea työhösi kuuluu?

Laulujen ja tarinoiden ohella pidän lapsille myös musiikkidraamaleikkejä. Espoon 550-vuotisjuhlien myötä mukaan on tullut myös aikuisyleisö. Uusimpana lisäyksenä ohjelmassa on iäkkäämpi väestö, olen jo vieraillut esim. sairaalassa ja vanhainkodeissa. Syksyllä mukaan tulevat palvelutalot. Nämä ovat kaikki paikkoja, joiden kanssa kirjastolla on yhteistyötä muutenkin.

Trubaduuriuteeni kuuluu myös se, että suunnittelen ja kirjoitan esitykseni itse, toki hyvien yhteistyökumppaneiden kuten Riitta Leivon ja Andy Linnan kanssa. Tarvittaessa teen myös yksittäisiä tuurauksia perinteisen kirjastotyön parissa.

Oliko Espoon tarinat -levyn tekeminen haastava prosessi?

Espoon tarinat -levyn inspiraation lähteenä toimi pitkälti kiertäminen eri puolilla kaupunkia ja erilaisten ihmisten tapaaminen. Syntyprosessi ei lopulta kestänyt laulunkirjoittamisesta studioon asti kuin puolisen vuotta.

Onko työsi jatkuvuudesta mitään tietoa?

Tällä hetkellä työni etenee jaksoissa, jotka seuraavat tauotta toisiaan. Toimi haluttaisiin vakinaistaa, mutta kaikki tietenkin riippuu kaupungin vakinaistamisresursseista.

Mielestäni Espoon kaupunginkirjasto on osoittanut suurta ennakkoluulottomuutta ja hienoa asennetta ideoidessaan tämän. Olen kiitollinen tästä mahdollisuudesta.

Kiitos ajastasi ja onnea työhösi!

Tomi Pulkkisen laulujen ohella levyllä on myös Riitta Leivon ja Tero Pulkkisen sävellyksiä. Soitosta ja laulusta vastaavat Tomi Pulkkinen, Riitta Leivo, Andy Linna ja Timo "Dimmu" Ylönen. Levyllä vierailevat mm. Vibrakööri ja Los Olvidados. 

Ilkka Mikkola

Toukokuu 2008

MUCC: The Best of MUCC
(Universal Sigma, 2008)

Mistä puhumme, kun puhumme J-Rockista?

Japani on ollut omaperäinen kulttuuri länsimaisen popmusiikin kanssa, takavuosina maailmantähdet saattoivat maailmankiertueillaan laskea sen varaan että Budokan oli aina loppuunmyyty jos muualla menikin vähän miinuksen puolelle ja taisipa Alphaville tehdä kappaleenkin Big in Japan tästä ilmiöstä. Innokkaille japanilaismarkkinoille räätälöitiin kokonaan oma musiikkituotantonsa, täkäläisillä faneilla oli rahaa ostaa kaikki triviaalikin aineisto harvinaisuuksia myöten ja käsite "japsi-importti" syntyi, kun kalliita erikoisjulkaisuja alettiinkin rahdata takaisin Eurooppaan päin. Yleisönä japanilaiset fanittivat kiivaasti niin Beatlesia, Bob Dylania, Deep Purplea kuin Hanoi Rocksiakin, eräs merkittävä piirre on myös metallimusiikin sikäläinen suuri suosio heti siitä lähtien kun kyseinen musiikkityyli yleiseen tietoisuuteen edes ilmestyi. Muutenkin moni marginaalisena pidetty genre länsimaissa olikin kepeästi massan valtavirtaa kaukana idässä.

Jos japanilaisen hienomekaniikan statusarvo muuttuikin nopeasti rihkamasta myyntivaltiksi, niin musiikkiviennin puolella ei varsinaisesta läpimurrosta ole voinut oikein puhua kuin aivan viime aikoina. Onhan Japanin kotimarkkinoilla aina ollut myös omintakeista popmusiikkia (Shang Shang Typhoon) muinaisten esi-teknoartistien (Yellow Magic Orchestra) ja pakollisten heviorkestereiden (Loudness) lisäksi, mutta länsimaiset yleisöt eivät ennen japanilaiselle rockmusiikille juuri laajemmin lämmenneet. Merkkejä uudesta ajasta tuli kuitenkin jo vaikkapa naistrio Shonen Knifen myötä, jota Nirvanan Kurt Cobainkin muiden mukana estotta kehui.

Ei ole vaikea arvata, että omaksumiseen meni sittenkin jokunen tovi: japanin kieli ja intonaatio yhdistettynä jos nyt ei länsimaalaisen korvaan haparoivaan, niin usein ainakin kokeilevan oloiseen soitantaan yhdistettynä saattoi olla liian eksoottista angloamerikkalaisen valtamusiikin muottiin puristettavaksi. Vertaus voi olla huono, mutta saattaisi kuvitella että jonkun amerikkalaisteinin reaktio kotimaisen Eppu Normaalin touhuihin voisi herättää samanlaisia tuntemuksia: kielestä ei ymmärrä yhtään mitään mutta soitanta on ihan ok, paitsi että jotakin kummallista siinäkin on. Musiikki-ilmiönä Japani-innostus tuli kaiketikin mangan ja animen siivellä sivutuotteena, omintakeisen japanilaisen sarjakuvan ja siitä jalostetun piirroselokuvan suosio on vienyt nuorisoa niin japanin kielen oppitunneille kuin musiikinkin pariin.

Tämän historiakatsauksen jälkeen onkin aika siirtyä selvästi heikommille jäille, J-Rockin yksi tunnusmerkki on että keski-ikäistyneet musadiggarit ja himpun vielä vanhemmat konserttijärjestäjät ovat olleet ilmiöstä iloisesti pihalla. Perinteiseen popmusiikkiin juurtuneelle asianharrastajalle voi ollakin hankala käsittää esimerkiksi sitä, että musikanttien ulkonäkö ja pukeutumistyyli ovat genren määrittelyssä toisinaan musiikkia verrattomasti tärkeämpi seikka. Tässä kohtaa länsimainen kirjastoammattilainen joutuukin nostamaan kädet pystyyn ja pyytämään anteeksi asianharrastajilta, että asiantuntemus (jos sellaisesta nyt voi edes puhua) riittää niukin naukin vain soivan muodon kuvailuun, joka tässä tapauksessa on siis best of -kokoelma.

(Rispektit sinänsä kyllä J-Rockfaneille, onhan se hauska että isot levy-yhtiöt ja muu popestablishment yllätetään kerrankin trendien haistelussa housut kintuissa, kun väki kuunteleekin ihan mitä itse haluaa ilman markkinointikoneiston valmiiksi pureksimia ratkaisuja)

Jos MUCCua käsiteltäisiin amerikkalaisena teinibändinä, niin sitä kutsuttaisiin ehkä emo-tyylin edustajaksi. Emo on melkein sama kuin punk, mutta uusia punkbändejä ei saa sanoa punkbändeiksi koska ne soittavat emoa (meniköhän oikein?). Soiton puolesta japanilaiset kollegat ovat täysin samalla viivalla minkä tahansa muun maanosan kanssa, rytmikitarat nappaavat tiukasti kiinni kertosäkeissä ja rumpali mättää menemään oikeinkin rivakasti mutta siten että tarkkuus ei pääse kärsimään. Kitarasoolot ovat pääosin mallia "lyhyt ja ytimekäs", mutta eipä tuo holtiton tiluttelu aina tämäntyyppiseen musiikkiin kuulu muuallakaan. Ihan suoraa My Chemical Romancea MUCC ei kuitenkaan ole, vaikka tarttuvista kertosäkeistä puhutaankin niin kyllä itämainen kulttuuri on silti hienostuneempaa vaikka ilmeneekin vain vaikutteina taustalla. Metallibändiksi MUCC on auttamatta liian kevyt, en tiedä miten väljät kriteerit japanilaisessa rockissa metalli-etuliitteeseen oikeuttavat mutta johonkin Dir En Greyin verrattuna nämä pojat ovat silkkaa kevytmetallia.

Varsinaista eksotiikkaa tulee mukaan sitten laulun myötä, yhtyeen parhaimmistoksi katsotut kappaleet esitetään kaikki japaniksi vaikka J-Rockin kaanon ei englannin kieltä välttämättä hyljeksikään. Sanojen merkitys ei kieltä taitamattomalle valitettavasti aukene, mutta muualta haalitun tiedon mukaan HIM-tyylistä "toivoa epätoivossa" -lyriikkaa löytynee yhtyeen tuotannossa enemmänkin. Eikä ne sanat aina kaikkea merkitse, varsinkin popmusiikista voi nauttia melko täysillä kielimuurin takanakin. Fraseeraus on hyvinkin tarkkaa ja laulaja Tatsuon ääni vaihtelee mainiosti tiukan kurinalaisesta rennompaan rock-kukkoiluun ja vieläpä joskus kappaleen keskellä saumattomasti. Kotimaisesta näkökulmasta on hämmentävää kuulla silkkaa suomi-iskelmän melodiakaihoa japanilaisen popmyllyn läpi puristettuna kuten Saishuu Ressa, Ame No Orchestra tai Gerbera -kappaleissa, viimeisintä tosin rytmittävät todella tanakat väliriffit. Häpeilemättä käyttävät ystävämme myös todella imeliä melodioita siellä missä niitä ei aina odottaisi kuulevansa, mutta taitaa olla J-rockin ominaisuuksia sekin.

Paitsi kasarimusiikkinsa kuunnelleen vanhuksen, niin yleisen ryminäpopin kehityksessä mukana pysyneen kuulijan on helppo saada kiinni MUCCun yleisöystävällisistä ominaisuuksista, omituisia tahti- tai sävellajeja ei yhdistellä kesken kaiken eikä kulttuurishokki muutenkaan pääse yllättämään niin pahasti kuin jonkun muun J-yhtyeen kokeilunhaluisilla sillisalaattiannoksilla. Silti tämän musiikin universaalit perusainekset ovat sillä tavalla erilaisessa järjestyksessä että vanha tuttukin huttu kuulostaa mielenkiintoiselta, kun se tuodaan eri kulttuurista käsin. Osa yhtyeen viehätyksestä voisi olla vain sitä, että japanilaiset muusikot soittavat länsimaistyylistä musiikkia sitä täysin kuitenkaan sisäistämättä, mutta epäilenpä kuulostaisiko se silloin näin hyvältä.

Vaikka tyyli pysyy kappaleiden läpi melko samana, eivät kappaleet kuulosta silti yhdestä puusta veistetyltä vaan reippaasta menosta loihditaan esiin useita erilaisia sävyjä ja yhdistelmiä. Aina jos ohjelmisto uhkaa lipua liian viihteelliseksi, tempaistaan seuraava kappale käyntiin kuin raivaussaha lepikossa ja johan pärisee taas. Parasta tällä levyllä on yhtyeen ennakkoluulottomuus hyvän asenteen ohella, koskaan ei voi olla ihan varma mitä sieltä tulee seuraavaksi mutta aina ne vaan jaloilleen putoavat. Kyllä tässä J-rockissa on paljonkin ideaa vaikka sitä ei aina ihan heti ymmärtäisikään, MUCC on kelpo aloituspiste pidemmillekin tutkimusmatkoille. Tämähän oli vain best of, mitähän niiltä varsinaisilta albumeilta löytyy?

Valentin Hintikka

Huhtikuu 2008

Kitaraduo Lehtinen-Hildén: La Vida Breve (Kitarastudio Janne Lehtinen, 2008) 

Kitaraduo Lehtinen-Hildénin levy La Vida Breve juhlistaa duon 30-vuotista yhteistyötä. Diplomikitaristit Janne Lehtinen ja Pentti Hildén valmistuivat Sibelius-Akatemiasta vuonna 1983 opettajanaan Kari Äikäs, mutta opiskelu ei suinkaan päättynyt tähän. Yhteistyö ja opiskelu jatkui nimekkäiden kitaristien ja säveltäjien kanssa kuten John Williams, Jorge Cardoso ja John Zaradin, joista kahden viimeksimainitun teoksia kuullaan myös tällä juhlalevyllä. Levyn ohjelmiston voi kuulla myös kitaraduon juhlakiertueella eri paikkakunnilla.

Aikaisempien levytystenkin perusteella duon erikoisalaksi voisi sanoa latinalaisamerikkalaisen kitaramusiikin, uusia tuulia perinteisen klassisen kitaran lisäksi ovat Lehtinen ja Hildén hakeneet mm. Argentiinasta ja Brasiliasta. Tälläkin levyllä yhdistellään perinteisistä perinteisimpiä kitarasäveltäjiä kuten Manuel de Falla tai Isaac Albeniz uudemman polven eteläamerikkalaisiin kuten Cardoso tai Zaradin, mutta eri aikakausista huolimatta levykokonaisuus on hyvin yhtenäinen ja tyylikäs. Tähän vaikuttaa ilman muuta kummankin kitaristin varma tekniikka, kyky eläytyä musiikkiin ja välittää nuotteihin vangittu tunnelma ja tarkoitus. Sen lisäksi tietenkin, että yhteistyö on hioutunut jo jonkinlaisen telepatian tasolle minkä kuulee myös näin levyn välityksellä.

Levyn kappalevalinnat ja järjestys ovat mielenkiintoisia, alku on hyvin rauhallista ja miellyttävää melodista kahden perinteisen klassisen kitaran yhteissoittoa. Kuulijaa ei erityisesti haasteta tai provosoida, vaan tunnelma on pikemminkin kuin lämpimän autereisen, kesäisen myöhäisiltapäivän aurinko, jonka valo siivilöityy pehmeästi pienessä tuulenvireessä lepattavien lehtien välistä luoden vaihtelevaa hämyistä varjoa. Tällainen mielikuva tuli nimittäin heti mieleeni Moreno-Torroban ja Castelnuovo-Tedescon kappaleista jotka aloittavat levyn. Leikillisesti voisi väittää, että tässä kitaralevyssä on sopivasti mukana Francis Goyaa mutta ei yhtään liikaa, miellyttävän tunnelman luominen ei tässä suinkaan tarkoita sitä että taiteellisesta tasosta olisi tingitty tai että erityiseen viihteellisyyteen olisi mitenkään tähdätty.

Äänitys on nimittäin kaikkea muuta kuin romanttisen rehevä tai kaupallisen kaikuisa, päinvastoin. Kitaroiden ääni on taltioitu selkeästi ja tietyllä tapaa realistisesti, objektiivista äänitettä ei kai ole olemassakaan mutta tällä levyllä on pyritty luonnolliseen ja konstailemattomaan äänikuvaan ja siinä on myös onnistuttu hyvin. Lehtisen ja Hildénin soitto on helposti ja kauniisti seurattavissa mutta ei mitenkään mikroskoopin alla edes kuulokkeilla kuunneltuna. Tilavaikutelma on kamarimusiikinomainen mutta ei liian intiimi; vaikkei klassinen kitara soinniltaan erityisen voimakas olekaan, tarvitsee se silti tietyn tilan soida ja hengittää. Kitaristien soittoteknisten taitojen osoituksena olkoon se, että Janne Lehtinen kertoi äänittäneensä levylle useimmiten pitkiä ottoja ja että vain selkeitä virheitä korjattiin pienemmissä pätkissä. Nykytekniikkahan mahdollistaa levyn koostamisen vaikka yksittäisistä nuoteista, mutta konsertinomaisen tilanteen tallentaminen kuulostaa aina monin verroin elävämmältä ja luonnolliselta.

Vaikka levyn tekstissä onkin kerrottu kummasta kanavasta duon osapuolet pääasiassa kuuluvat, yritin sokkotestillä erottaa Hildénin 8-kielisen kitaran Lehtisen perinteisestä 6-kielisestä. Testi ei onnistunut kovinkaan hyvin mikä lienee kitaristien tarkoituskin, äänirekisteri tai sointi ovat hyvin samanlaiset molemmilla vaikka eroja toki soittajien kesken onkin. Kitaristien luonteesta ei tämän levyn pohjalta voi kovin pitkiä päätelmiä tehdä, mutta muuten voisi sanoa että kumpikin soittaja tuo oman persoonallisuutensa hyvin esiin yhteisen päämäärän hyväksi, jos jossakin kohtaa toinen soittaa vähän pidättyvämmin taustallla niin toinen pääsee helpommin leikittelemään etualalla.

Levyn kesto on mukavasti inhimillinen siinä mielessä että sen kuuntelee mielellään kerralla läpi alusta loppuun, jolloin myös ilmeisen tarkasti eri teoksista mietitty kehityskaari tulee paremmin esille. Lopun Cardoson ja Zaradinin sävellykset ovat nimittäin alun rauhallisempaan tyyliin verrattuna selvästi villimpiä ja "modernimpia", vaikka mihinkään avantgardeen asti ei mennäkään. Varsinkin Zaradinin Azraqissa soittajamme pääsevät jo vähän irroittelemaan flamencon merkeissä, taitaa nuoteista asti jo olla kehotus vapaampaan soittoon ja improvisointiin. Klassisen kitaramusiikin viitekehyksen sisällä pysytään kuitenkin tiukasti loppuun asti, eikä loppuun mikään muu ratkaisu olisi sopinutkaan. Tunnelma jää kyllä tietyllä tapaa jännittävästi koholle, joka konsertissa tietenkin voidaan viedä loppuun mahdollisilla ylimääräisillä numeroilla. CD-levyn kanssa ei ole oikein muuta vaihtoehtoa kuin laittaa ensimmäinen kappale eli Morreno-Torroban Madrileñas soimaan uudestaan, tätä levyä on nimittäin hyvin vaikea jättää vain yhteen kuunteluun kerrallaan. La Vida Breve on hienostunut, tyylikäs ja tasapainoinen hetki korkeatasoisen kitaramusiikin parissa, jota voi vilpittömästi suositella kaikille musiikinystäville.

• FEDERICO MORENO-TORROBA (1891-1982):
  MADRILEÑAS
  Tirana
  Copla
  Bolero

• MARIO CASTELNUOVO-TEDESCO (1895-1968):
  LES GUITARES BIEN TÉMPERÉES
  I Prélude et fugue en Sol mineur
  IV Prélude et fugue en Mi majeur
  VII Prélude et fugue en Do dièse mineur

• MANUEL DE FALLA (1876-1946):
  DANZA DE ”LA VIDA BREVE”

• ISAAC ALBÉNIZ (1860-1909):
  CORDOBA, CASTILLA

• JORGE CARDOSO (1949-):
  NOSTALGIAS DEL TOSALET,
  PURAJHEY,
  JEROKY

• JOHN ZARADIN (1943-):
  SAUDADES DO MEU AMOR,
  FEITICEIRO,
  AZRAQ

Valentin Hintikka

P.s. Täytyy vielä mainita, että Janne Lehtinen opettaa Hyvinkään musiikkiopistossa kitaransoittoa ja Kitarastudio Janne Lehtinen vaikuttaa paikkakunnalla Rajamäellä. Erinomaista kulttuuritoimintaa siis!

Maaliskuu 2008

Prince: Planet Earth
(NPG Records, 2007)

Minneapolisin pieni jättiläinen Prince Nelson, eli tuttavallisemmin vain pelkkä Prince, on julkaissut pitkästä aikaa vahvan albumin. Tällä levyllä on rock, soul, funk ja rn'b sellaisessa synteesissä jonka erityiseen reseptiin on Princellä ollut jonkinasteinen yksinoikeus jo ajat sitten. Onhan näitä soulveljiä ja siskoja joilta taittuu myös rock, mutta Princellä on lisätä keittoon mystinen ainesosa X, jolla täytyy olla jotakin tekemistä persoonallisen nerouden kanssa.

Menneellä vuosikymmenellä mies tosin herätti huomiota lähinnä ulkomusiikillisilla seikoilla nimispektaakkeleineen ja levy-yhtiösotkuineen, mutta tokihan lahjakkaalla taiteilijalla on aina ollut erityisoikeus omituisuuksiinsa. Vahinko vain, että korkeatasoisen musiikin tekemiseen ei sitten jäänytkään aikaa tai energiaa. Julkisuuden henkilönä olo ei tainnut olla kovin helppoa ja vetäytyminen lopullisesti omaan studio-neverlandiin sen toisen lahjakkaan soul-diskohemmon esimerkin mukaan oli hyvinkin lähellä. Myönteistä sutinaa on Princen tallista kuulunut pitkin 2000-lukua, mutta nyt kuulostaa siltä että isku aikaisempaan kultasuoneen on onnistunut melkein paremmin kuin koskaan ennen.

Princen toimista on joskus jäänyt jotenkin sellainen kuva, ettei hän itsekään oikein tiedä miten ja mihin hänen tulisi lahjojaan käyttää. Lauluntekijänä hän on kiistaton tyyliniekka, kitaristina ja muusikkona loistava ja showmiehenä alan perinteiden mukaan yksi kovimmin hommia paiskiva mies bisneksessä. Kun tähdet ovat kohdallaan, syntyy musiikkia joka on samaan aikaan sekä persoonallista että tyylinmukaisen muodikasta. 1999, Purple Rain, Parade, tai Around the World in a Day olivat runsaudensarvi kappaleita jotka ovat yhtä hyvin kotonaan niin tanssilattialla kuin henkilökohtaisessa musiikkisoittimessa ja silti niiden tekijäksi ei voi kuvitella ketään muuta kuin Princen.

Siksi tuntuu niin kotoisalta, kun laittaa Planet Earthin soimaan. Tällä levyllä Prince on pitkästä aikaa keskittynyt olennaiseen, biiseissä on samaa rauhaa ja voimaa kuin 60-70-lukujen soulissa ja kiire ei ole minnekään. Heti ei tule mieleen aikaisempaa albumia Princen tuotannossa joka kuulostaisi näin positiivisessa mielessä vanhanaikaiselta, tietynlainen Princen kultakausi 80-luvulla oli soundimaailmaltaan useimmiten paljon koneistetumpaa. Kyllähän rytmikoneet iskevät biittiä nytkin, mutta perinteisen bändin orgaanimmassa komennossa ja mehukkaan bassopuolen alaisuudessa.

Planet Earthlla vuorottelevat balladit ja menobiisit samalla tavalla niinkuin Princen levyillä yleensäkin, paitsi että tällä kertaa balladit tuntuvat olevan erityisen raukeita ja rauhallisia ja rivakammat kappaleet vastaavasti todellisia lahkeen vipatusta edistäviä riemupaloja. Kaiken yllä leijuu vaikeasti määriteltävä mutta selkeästi havaittava soulin ja rhythm'n bluesin henki, millaista ei välttämättä aiemmilla levyillä tässä mitassa ole ollut. Jopa älyttömän tehokkaassa Chelsea Rodgers -rallatuksessa diskojytinä jää toiseksi soul powerin kanssa kisaillessaan.

Epäilemättä suuri kiitos kuuluu tästä Princen itsensä lisäksi myös muille levyn muusikoille, mukana menossa on vanhoja tuttuja kuten Sheila E. tai Wendy ja Lisa, Maceo Parkerkin taitaa vilahtaa jollakin biisillä. Merkillepantavaa on myös Princen tulinen kitarointi, tätä herkkua ei studiolevyillä ole koskaan ollut sitä määrää mitä konserteissa on kansalle tarjottu eikä pitkiä sooloja varsinaisesti kuulla nytkään, mutta selvästi on tullut aika myös kitaran puhua omat tarinansa tälle levylle. Studiossa on ollut selvästi bileet pystyssä, kun kapellimestari itse yllättää jättämällä eksentrisimmät koukerot ja kiljahdukset vähemmälle biisinteossa ja yllyttää orkesteriaan vielä tanakampaan grooveen ja hikisempään vääntöön. Ja bändihän tekee työtä käskettyä...

On se kova, tuo Prince, levyjä on tullut jo neljältä vuosikymmeneltä ja silti riittää virtaa lyödä viimeisimmällä levyllä kehiin näin mojova yllätys. Planet Earth on levy jonka tekijä tietää mistä tulee ja uskaltaisiko toivoa että aavistaisi jopa myös mihin on menossa, kun soittajien hyvä fiilis tarttuu vielä myös kuulijaan niin eipä voi Princeltäkään kohtuudella enempää vaatia, 2000-luvullakaan. Sign of the times?

Valentin Hintikka

Helmikuu 2008 

The Hives: The Black And White Album
(No Fun, 2007)

"It's too late, it's too soon, or is it tick tick tick tick tick tick tick BOOM?!"

Pienestä Fagerstan teollisuuskaupungista lähtöisin oleva ruotsalainen garage rock -seurue The Hives on uusimman levynsä alkupuolella parhaimmillaan.
Tukuttain kerrassaan pöyristyttävää touhotusta, jossa kaikki järki ja tunteet on korvattu rabies-infektoituneen haikalan tuhovoimaisella aktiivisuudella, ja joka synnyttää kehossa vastaavan ilmiön kuin 500 mg kofeiinia tyhjään vatsaan nautittuna: raajat vipattavat holtittomasti,
alusvaatekerta likoaa hiessä, eikä keskittymiskyvystä ole tietoakaan.

Hives-olotilaan ei missään nimessä tule hakeutua, ellei omista vähintään keskisen hintaluokan ilmakitaraa sekä turvatun hyppyliikehdinnän mahdollistavaa pehmovalmistekalustusta (parisänky, 2-3-istuttava sohva, täyttöpumpulla varustettu ilmapatja, tms.). On
sanomattakin selvää, että toimitus ei sovellu lapsille ilman huoltajan herpautumatonta läsnäoloa.

Ikävä kyllä nämä nyt jo n. 30-vuotiaat muusikot eivät enää neljännellä levyllään jaksa täyttä levynmittaa pitää yllä kuvattua menoaan yllä. Alun täsmäiskut vaimenevat puoliväliin tultaessa vääjäämättä, yltyen vielä hetkeksi pienehköön rumputuleen, mutta lopulta tämäkin kaunis hetki jää vain häivähdykseksi. Aiemmilla äänitteillään Barely Legal, Veni Vidi Vicious ja Tyrannosaurus Hives ikuista elämää ennakoivalta vaikuttava viriiliys paistoi nuorten miesten voimainkoitosta läpi kuin konsa aurinko Jukolan keväisestä akkunasta.

Tämä on toki ymmärrettävää ja anteeksiannettavaa. Elämänsä ehtoopuolta kohti käyvän Hiven osa ei ole kadehdittava. Rock-elämän muiden turmiollisten sivuvaikutusten ohella myös orkesterin valitsema alatyyli on äärimmäisen kuluttava. Ilman pohjoismaista tervehdyttävää ilmanalaa sekä monipuolista, runsaasti marjoja ja kasviksia sisältävää ruokavaliota olisi
tämäkin yhtye mitä luultavimmin jo siirtynyt kunnallisen
työmarkkinalaitoksen leipiin.

Tältä katsantokannalta arvioiden onkin hivenen huolestuttavaa, että nämä viikinkien jälkeläiset ovat yhä enenevässä määrin alkaneet viihtyä Atlantin tuolla puolen, Leif Eriksonin vanavettä seuraten.
Ameriikkalaisilta college-radioasemilta alkaneet vientiponnistelut ovat tuottaneet tulosta, ja niin on pitänyt käymän, että ensimmäiseksi singleraidaksi valikoitunut Tick tick boom on jo säestänyt sekä Nike-korporaation visuaalista markkinointia että ameriikkalaisen
jalkapalloilun tapahtumarikasta maailmaa dokumentoivaa
Madden NFL 08 -videotaideteosta.

Vaan niin kauan kuin on elämää, on toivoa: ehkäpä nämä uudet urheilulliset puhteet tulevat vielä palauttamaan Hiveseille takaisin edes osan nuoruutensa spartalaisesta mieskunnosta, ehkäpä skandinaavisesta autotallista luikahtaa vielä yksi täyslaidallinen kerrassaan pöyristyttävää vouhotusta?

Ehkäpä, toteaahan laulaja Howlin' Pelle Almqvist levyllä, että "they say that the definition of madness is doing the same thing and expecting a different result... that's right!!"

Ilkka Mikkola

Tammikuu 2008 

Smith, Bessie: The Essence Of Bessie Smith (Delta Music, 2007)

Ensimmäinen kosketukseni bluesiin siinä mielessä että kyseinen musiikkityyli alkoi kiinnostaa, oli Modern Jazz Quartet. Etenkin Percy Heathin kontrabassolla näppäilemät kuviot olivat jotakin kiehtovaa, periaatteessa yksinkertaista mutta jotakin erikoista. Luulin että taikasana on jazz, mutta muita jazzorkestereita kuultuani totesin että eihän se näin mene. Se mikä MJQ:n soitossa erityisesti kosketti tunnettiinkin yleisemmin nimellä blues. Vähänpä tiesin.

Musiikkiharrastus jatkui kaikenlaista musiikkia kuunnellen. Soittohommissa luontevimmalta tuntui tämä merkillinen käsite blues kaikkein omimmalta. Onnekseni pääsin erilaisissa bändeissä oppimaan paremmilta soittajilta kädestä pitäen miten Dust My Broomit tai
Hideawayt lähtee. Joku vihjaisi että eihän ne Rollarit itse kaikkea keksineet, sellaisiakin soittajia oli kuin Muddy Waters tai Leadbelly. Vähänpä tiesin.

Enää en muista missä kuulin Bessie Smithiä ensimmäistä kertaa, mutta sen muistan että kokemus oli kyllä järisyttävä. Sen verran olin jo modernin rockmusiikin pilaama, että vanhojen savikiekkojen rahinat Robert Johnsoneineen, Son Houseineen tai Blind Willie Johnsoneineen kuulostivat kyllä mielenkiintoisilta, mutta ei niin säkenöiviltä että niitä päiväkausia olisi putkeen ihmetellyt. Bessie Smith oli toista maata. Tässä oli sellainen ääni ja sellainen meininki että lupaa ei kyselty eikä vaihtoehtoja jätetty. Blues tuli väkisin läpi kaiuttimista ja iskeytyi tajuntaan, heti ja kerralla.

Essence-sarjan Bessie Smithiä käsittelevä osa käsittää 2 CD-levyä ja 46 kappaletta puhdasta tunnetta ja bluesia sellaisena kuin se 20-luvulla parhaimmillaankin oli. Baby Won't You Please Come Home, 'Taint Nobody's Bizness If I Do, St. Louis Blues, I Need A Little Sugar In My Bowl, Nobody Knows You When You're Down And Out, biislistaa voisi jatkaa mutta tärkein asia on jo selvillä, nyt ollaan afroamerikkalaisen perinteen ytimessä. Bessie Smithin esiintymisistä kerrotaan legendoja, miten hän pystyi äänellään, laulullaan ja esiintymisellään suorastaan mesmeroimaan ja hypnotisoimaan kuulijansa. Tarinoita on tämänkin levyn perusteella erinomaisen helppo uskoa, Bessie Smithin laulussa on jotakin enemmän kuin pelkästään elettyä elämää ja se välittyy jopa äänilevyn kautta kuulijalle. Kunnioitusta herättää myös kyky esittää muiden tekemät laulut sellaisina että esityksen kuultuaan niitä alkaa pitää hänen ominaan, muiden säveltämiä ja sanoittamia kyllä, mutta Bessien omaisuutta.

Louis Armstrong esiintyy trumpetteineen kappaleilla Foolish Man Blues ja I'd Rather Be Dead And Buried In My Grave, kuin alleviivaten sitä että bluesin, jazzin ja viihdemusiikin raja on vähintäänkin häilyvä kun puhutaan viime vuosisadan alun musiikista. Eikä Bessie Smithkään
mikään yksittäinen ilmiö ollut, kyllä Ma Rainey oli jopa merkittävämpi artisti samoihin aikoihin mutta kiistää ei voi että Mahalia Jacksonin tai myöhäisempien Aretha Franklinin ja Janis Joplinin tavoin Bessie Smithin laulussa on erityistä ja omanlaistansa taikaa.

Bessie Smithin levytykset on periaatteessa selvitetty ja 160 kappaletta käsittävä tuotanto julkaistu remasteroituina versioina Columbian/Sonyn toimesta kokonaisuudessaan CD-levyinä. Tosin tietyllä varauksella näihin "complete recordings" -julkaisuihin voi suhtautua, aina jostakin tapaa löytyä joku ennen tuntematon koelevy tai väärin listattu kappale joka osoittautuukin tarkemmassa tutkimuksessa Smithin levytykseksi.

Tästä ei meidän muiden kuin levynkeräilijöiden tai bluesfanaatikkojen tarvitse kuitenkaan välittää, The Essence of Bessie Smith pitää minkä lupaa ja tarjoaa hyvän aloituspaketin Bessie Smithin ihmeellisen bluesin maailmaan. Jos asia alkaa kiinnostaa enemmän niin levyjä löytyy kyllä lisää, mutta tälläkin pärjää aika pitkälle. Ja kokemuksesta voin sanoa, että ei tarvitse bluesista tai Bessie Smithistä tietää paljoakaan etukäteen, voi olla toisinaan jopa pelkästään eduksikin. Bluesin käsitteen ymmärtämiseen saattaa ihmisikä olla lyhyin mahdollinen aikaväli, vähänpä nimittäin tiedän bluesista vieläkään.

Mutta sen tiedän, että Bessie Smithiä kannattaa kuunnella!

Valentin Hintikka

Takaisin sivulle Kuukauden CD-levy kirjastossa