Arkisto: Kuukauden CD-levyt 2006
Takaisin sivulle Kuukauden CD-levy kirjastossa
Joulukuu 2006
Kantele Colours: Finnish Kantele Parade
(Kanteleliitto; Inkoon Musiikki, 2006)
Kantele on saanut ansaitsemansa kunnianpalautuksen, kun myös nuoret musiikinharrastajat ovat uudella tavalla alkaneet kiinnostua tuhatvuotisesta soittimesta. Sitä ei enää kategorisesti yhdistetä ylivuotisilta kuusenkerkiltä ja palaneilta savupirteiltä tuoksahtavaan muinaisnitkutus-
mielikuvaan, sillä instrumentin ilmaisullisia rajoja on rohjettu monin tavoin koetella.
Esimerkiksi ajatus kansallissoittimen kytkemisestä yhteispohjoismaiseen sähkönjakeluverkkoon olisi vielä joku vuosikymmen sitten kuulostanut vain James-
housuisten penikoitten uhmaikäiseltä rienalta.
Uudelle vuosituhannelle tultaessa järeäluontoisinkin wanhan waalia on kuitenkin saattanut jo arvella, että soittimen diatonisen perusilmeen monipuolistaminen voisi olla tarpeen, ettei se ennenpitkää laitostuisi etnologis-folklorististen museoiden alkuhämäriin, herättäen vitriinilasinsa takana vain epäuskontäyttä kaakatusta.
Höperehtien sommitellusta nimestään päätellen voimakkaasti ulkomaisille markkinoille suunnattu kokoomalevy Kantele Colours onkin juuri monisärmäisen sisältönsä ansiosta todellinen kunnianosoitus, ei yksin elinvoimaiselle soittimelle, vaan myös sen soittajille.
Äänitteellä esittäytyvät maan ja kai maailmankin hauenleukataiteen huiput. Kyse ei enää ole yksinomaan perinneaiheiden säilyttämisestä, vaan myös uudesta ja innovatiivisesta sävellystyöstä. Useat teokset saattavat epäortodoksisuudellaan yllättää ennakkoluulojen riivaaman kuulijan: tämähän on jotakin aivan muuta kuin sormet sormien lomahan -halituli!
Levy todistaa, että osaavissa hyppysissä kantele mukautuu ihmeellisen sävykkäästi niin kokeilevan taidemusiikin kuin jatsahtavan keinunnan tarpeisiin. Tosin sen sointi pysyy jollakin hahmottomalla tavalla ujona ja sadunomaisena, vaikka siihen olisi kohdistettu modernin musiikkiteknologian laajan keinovalikoiman paineikas ryöppy. Niinpä ei sähkökannelkaan voi täysin välttyä välittämästä protokollaan kuuluvia suomalaiskansallisia mielleyhtymiä.
Vaikutelma on riemukkaan ristiriitainen, kun korvenkirot ja koivikot yhdistyvät moderneihin, usein vierasperäisiin, tyylisuuntiin.
Avaria musiikkimaisemia avautuu esimerkiksi silloin, kun kanteleen virityskoneiston taidokas hyväksikäyttö tuo Improbatur-yhtyeen letkeästi vänkäävään Okapiin sutkin svengin. Timo Väänänen puolestaan onnistuu ballistisessa Neerem-kappaleessa rakentamaan hikeen transsittavan kantelevallin ja Asko Hyvärisen sävellys Valse Griffyre manaa maanisella kirskunnalla Schönbergin ylös haudastaan ihmettelemään kalevalaisen kansan kummaa soittopeliä.
Toki levylle on sisällytetty paljon myös latuprofiililtaan loivempaa materiaalia. Mm. itsensä Martti Pokelan, Helli Syrjäniemen tai Kanteletrio Toivo Alaspään esitykset vastannevat traditionalistin kutsuhuutoon.
Perinnearvoja kunnioittaa omalla tavallaan myös Ulla Honkonen, jonka tulkitsemana Sibeliuksen ihana viides impromptu nostaa jo määritelmän "kansallisromanttinen" korkeuksiin, joissa happi käy vähiin.
Ilkka Mikkola
Marraskuu 2006
Fields of the Nephilim: Mourning Sun (Oblivion, 2005
Fields of the Nephilim on tehnyt uuden levyn. Ihmeiden aika ei näemmä ole sittenkään ohi. Tuskinpa kovinkaan enää moni uskoi tämän hetken koittavan, bändin viimeisestä virallisesta levystä kun on kulunut jo yli kymmenen vuotta. Yhtyeen legendaarinen kokoonpanohan (Carl McCoy laulussa, Paul Wright ja Peter Yates kitaroissa, Tony Pettit bassossa ja Alexander “Nod” Wright rummuissa) hajosi jo vuonna 1991, jonka jälkeen McCoy julkaisi yhden levyn uuden bändinsä Nefilimin kanssa ja muut yhtyeen jäsenet jatkoivat musisointia ensin Rubiconissa ja myöhemmin Last Ritesissa.
Alkuperäisen porukan oli tarkoitus palata yhteen 2000-luvun alussa, mutta kemiat eivät toimineet ja suunnitelmat jatkosta haudattiin. Levy-yhtiö Jungle Records kuitenkin kasasi näistä sessioista poikineita demoäänityksiä ja julkaisi ne nimikkeellä Fallen (2002). McCoy, joka oli nyt bändin ainoa jäsen, julkaisi puolestaan nopeasti tiedotteen, jossa sanoutui levystä kokonaan irti. Lisäksi hän ilmoitti hautaavansa koko Fields of the Nephilim -nimen, koska halusi mieluummin edetä urallaan eteenpäin kuin jumittaa menneisyydessä. Tämän jälkeen onkin FotN-leirissä ollut hiljaista.
Ilmeisesti McCoy on kuitenkin tullut toisiin ajatuksiin, sillä Mourning Sun on nimenomaan uusi Fields-albumi. Tämä tekee levystä merkittävän julkaisun, onhan FotN ollut jo 1980-luvulta asti arvostetun kulttibändin maineessa. Eikä ollenkaan syyttä. Yhtyeen legendaariset levyt Dawnrazor (1986), Nephilim (1988) sekä etenkin Elizium (1990), ovat nimittäin todellisia mestariteoksia, joiden unenomainen ja ainutlaatuinen tunnelma nostaa ne vastustamattomasti goottirock-levyjen terävimpään kärkeen. Uutta lukua Nephilim-jatkumoon onkin odotettu paitsi innolla myös epäluulolla, sillä harvoinpa konkaribändit onnistuvat tekemään kulta-aikojensa tasoista materiaalia.
Näistä lähtökohdista katsottuna Mourning Sun on positiivinen yllätys. Vaikka alkuperäiset muusikot loistavat poissaolollaan on sillä mukana ilahduttavan paljon bändin vanhoja tavaramerkkejä. Runsaalla kaiulla höystetyt kitarat soivat tutun eteerisinä ja esimerkiksi Straight to the Lightin bassottelussa on paljon samaa kuin keikkaklassikko Psychonautissa. Myös McCoyn laulu, josta yhtye ehkä parhaiten tunnetaan, on yhtä maanista kuin ennenkin. Levy ei kuitenkaan ole vain kunniakkaan historian toistoa, vaan sillä on runsaasti mukana myös Nefilim-projektilla ja kiistellyllä Fallen-levyllä esiteltyjä industrialsävyjä. Lopputulos on maittava yhdistelmä uutta ja vanhaa. Vaikka albumilla soittaa myös vierailevia muusikoita on biisien toteutus ollut pitkälti McCoyn harteilla. Jostain syystä vierailijoiden nimiä tai rooleja levyllä ei ole julkaistu.
Hienointa kuitenkin on, että Mourning Sun on kokonaisuutena bändin vanhojen klassikoiden veroinen levy. Se avautuu kunnolla vasta ahkeran kuuntelun myötä, mutta pitemmän päälle ei voi kuin ällistellä McCoyn visioiden runsautta ja miehen tyylitajua. FotN-kiekkojen huippuhetket ovat minusta aina sijoittuneet levyjen loppuvaiheisiin, eikä uutuuskaan tee tässä poikkeusta: kaikkein eniten vanhalta Fieldsiltä kuulostava kappale She sekä albumin eeposmainen nimibiisi ovat upeita tunnelmointeja, jotka vievät kuulijan jälleen samaan taianomaiseen paikkaan, joka tuli tutuksi jo Eliziumilla. Ja kylläpä sinne on ollutkin ikävä.
On mielenkiintoista nähdä, että mihin Fields of the Nephilim tästä jatkaa. Haastattelussa McCoy sanoi, että saattaa julkaista uutta materiaalia jo ensi vuonna. Lisäksi huhut kertovat, että McCoy olisi ollut jälleen tiiviisti yhteydessä vanhojen bändikavereidensa Wrightin veljesten kanssa. Elämme siis jännittäviä aikoja.
Saku Schildt
Lokakuu 2006
McLaughlin, John: Industrial Zen (Glenray Trading, 2006)
Fuusiojazzilla ja erityisesti sähkökitaralla soitetulla fuusiomusiikilla on rasitteenaan tietynlainen leima, joka saa musiikinharrastajan toisinaan poistamaan varmistimen heti termin kuullessaan. Ryppyotsaisemman jazzin ankarimmasta näkökulmasta tulkittuna fuusio on vesitettyä ja rahvaanomaistettua muzakia josta ei taiteellisia ansioita löydy. Tähän liittyy myös karvaita kokemuksia levyistä joilla muusikot soittavat toisille muusikoille eikä kuulijoille, kun soittamisen pääasiallinen sisältö on soittimen hallinnan esittely musiikillisen tekemisen sijasta.
Ja sitten ne koneet. Juuri kun oli selvitty kaikenmaailman rockainesten sotkemisesta jazzin sekaan niin eikö keksitty että jazziakin voi sämplätä ja sitä voi tehdä protoolsilla. Jokin aika sitten acid jazz oli kova sana myös tanssilattioilla, kaiken maailman electropulputusta ja kolinaa kuului foniriffien seasta, ja ne kutsuivat sitäkin jazziksi.
Tämä oli osaltaan seurausta yleisestä tietotekniikan demokratisoitumisesta, muinaisina aikoina sähkötrubaduurien piti rakennella soittimensa itse tai ainakin maksaa itsensä kipeäksi halutessaan saada aikaan avaruusääniä. Nyt kuka tahansa voi saada pc:n laulamaan ilmaisohjelmilla ja muutaman kympin äänikortilla. Mistä tietenkin seuraa että jälleen kerran musiikilliset ideat ratkaisevat eikä se millä välineillä niitä työstetään.
Tältä pohjalta ei sitten vaikuta kovin lupaavalta, jos pitäisi kuunnella levyä jonka esittäjä on tunnettu
fuusiokitaristi ja levyn nimikin on Industrial Zen. John McLaughlin on kuitenkin onnistunut tekemään hyvän, tai
ainakin kiinnostavan levyn. Ai on vai?
Yksi asia mikä auttaa on hyvät soittokaverit. McLaughlin on niin pitkän linjan miehiä että uudelle levylle voi aika
vapaasti valita juuri ne soittajat joiden kanssa homma luistaa. Tällä kertaa kutsun studioon ovat saaneet mm. Bill Evans (se saksofonisti-Evans), Eric Johnson (kitara), Dennis Chambers (rummut) ja Zakir Hussain (tabla). Gary Husband on saanut vastuulleen keyboardit ja myös Vinnie Colaiuta käy kolaamassa rumpuja yhdellä kappaleella. Asianharrastajille edellä mainitut nimet lienevät tuttuakin tutumpia, muille voisi vinkkinä sanoa että kyseisten ammattimiesten soittoon kannattaa ehkä tutustua lähemminkin. Levytyksiä näillä herroilla kyllä riittää.
Vaikea on sanoa millaiset ohjeet soittoonsa em. pelimannit ovat tällä kertaa maestrolta saaneet, tämän levyn musiikki jotenkin pakenee määrittelyjä ja kuvailuja. Joka kerran kun levyn kuulee uudestaan se kuulostaa jotenkin erilaiselta kuin viimeksi, ja McLaughlin itse kuulostaa joltakin muulta kuin perus-johnmclaughlinilta useammin kuin kerran.
Industrial Zenin yleisilme on todella sähköinen, jos zen-sanan luulee viittaavan rauhallisuuteen niin erehtyy kyllä pahasti kuten itse tein. John McLaughlinilla on ennenkin ollut soitossaan kiivas syke ja tällä levyllä asia jotenkin korostuu kun rytmit ja konemaailma on nostettu reilusti esiin. Kappaleissa ei tunnu olevan kovin selvästi erottuvia A- tai B-osia eikä taajaan toistuvia riffejä, vaan sooloja ja fraaseja pukkaa perä perää. Uuden konemusiikin perinteissä moiset musiikkiteoksen rakenteet on tosin heivattu tarpeettomina sivuun jo ajat sitten, joten ehkä jotain siitä ajattelusta on tarttunut mukaan tällekin levylle.
McLaughlin itse on sanonut haluavansa tehdä jotakin aivan uutta, unohtaa aiemmin tekemänsä ja pistää
palaset uuteen järjestykseen. En tiedä onko tämä levy sitten tuon ajatusprosessin tulos, McLaughlinin aikaisemmista levyistä esimerkiksi Adventures in Radioland muistuttaa jollain tavalla tätä uusinta. Kitarasooloissa on tuttua nopeutta ja terävyyttä, mutta tällä levyllä niistä ei rakennu samanlaista kokonaisuutta kuin esimerkiksi joillakin Mahavishnu Orchestran levyillä. Jospa nämä kitaraosuudet ovatkin niitä kaleidoskoopin sirpaleita joiden on tarkoituskin olla irrallaan ja joista muodostuu alati uusia yhdistelmiä.
Välillä täytyy kuunnella tällaisiakin levyjä joita ei ihan ymmärrä, selvästi tältä levyltä puuttuu musiikillinen tyhjäkäynti tai ideoiden puutteen peittely mutta kappaleiden sanoma jää paikoitellen itselleni silti avoimeksi. Ehkä se on sitä zeniä?
Valentin Hintikka
Syyskuu 2006
Presley, Elvis: Elvis 56 (RCA, 2002)
Elvis 56 on alunperin vuonna 1996 julkaistu kokoelma Elvis Presleyn ensimmäisistä äänityksistä siirryttyään pieneltä Sun Recordsilta suuren ja mahtavan RCA:n leipiin.
Kokoelmalla on paitsi kappaleita joista on tullut rock and rollin peruskiviä, myös hieman tuntemattomammiksi jääneitä balladeja. Tämän kokoelman kappaleista ja Elviksestä itsestään on kirjoitettu vaikka kuinka paljon, millaisen jäljen kevyen musiikin historiaan Elvis jätti ja mitä siitä seurasi.
Elviksen kohdalla megalomaniaan on tosin syynsä, kaikesta oikeutetustakin kritiikistä huolimatta on pakko tunnustaa että Elvis teki jotakin todella oikein ja sillä tavalla mihin muut eivät ole sittemmin pystyneet. Eivät toki ehkä enää voisikaan, nykyisessä kulttuurissa samankaltainen läpimurto lienee mahdottomuus.
Sillä kauas on todella tultu, tämän päivän radiohiteissä jytisee tuhti biitti ja riimit ovat kohdallaan tai kirurgisen tarkat tapporiffit viipaloivat äänivallista säkeistöjä ja kertosäkeitä. Tässä ympäristössä Elvis ei todennäköisesti edusta kummoistakaan vaaraa tai kapinallisuutta, toisin kuin ilmestyessään 1950-luvun ilmapiirissä.
Mutta ehkä näille kappaleille tekeekin hyvää päästä irti matkan varrella karttuneesta myyttien painolastista ja uriin kertyneestä vääjäämättömästä historian tomusta. Ei näitä kappaleita kuunnellessa tarvitse oikeastaan tietää että Appalakkien vuoristoissa soitetusta maalaismusiikista yhdistettynä mustaan rytmiin tulee tällaista jälkeä. Tai että taiteelliset kompromissit ovat vain ajan kysymys eikä Sun Recordsin kultaisiin hetkiin ole paluuta.
Sillä kappaleet ja esitys ovat täyttä asiaa, niissä on eittämätön, maaginen ja aito Kuninkaan kosketus. Vaikka ei tietäisi Elviksestä yhtään mitään, nämä kappaleet kuultuaan tietää jo aika paljon. Äänityshetkestä on kulunut jo 50 vuotta mutta nämä kappaleet eivät jouda vielä museoon, parasta ennen -päiväys on edelleen avoinna.
Valentin Hintikka
Elvis 56:
1. Heartbreak Hotel
2. My Baby Left Me
3. Blue Suede Shoes
4. So Glad You're Mine
5. Tutti Frutti
6. One-sided Love Affair
7. Love Me
8. Anyplace is Paradise
9. Paralyzed
10. Ready Teddy
11. Too Much
12. Hound Dog
13. Any Way You Want Me
14. Don't Be Cruel
15. Lawdy, Miss Clawdy
16. Shake, Rattle and Roll (alt. take 8)
17. I Want You, I Need You, I Love You
18. Rip It Up
19. Heartbreak Hotel (alt. take 5)
20. I Got a Woman
21. I Was the One
22. Money Honey
Elokuu 2006
Vuonna 1992 ensimmäisen levynsä julkaissut yhdysvaltalainen Eels on käytännössä yhden miehen, Mark Oliver Everettin, yhtye. Musiikkia kuulee joskus verrattavan esimerkiksi Beckiin, jonka laiskasti sanailevassa laulutyylissä sekä konemausteiden ja rockinstrumenttien yhdistelyssä onkin hetkittäin samoja piirteitä.
Eelsin sovitukset etsivät omaa aikaansa ja paikkaansa: akustiset, hauraan herkät sävyt yhdistyvät avokämmenlyönneiltä tuntuviin kitarakoukkuihin ja aivokemian hetkellisesti sekoittaviin rumpuluuppeihin. Merkillistä kyllä, Eelsin tapauksessa tämä perin muodikas
palikkaleikki ei kuulosta vaivaannuttavan pakotetulta "me tehään tämmöstä ihan tosiomaa juttua" -höpöhöpöltä.
Miksi ei?
Hyvin perustellun selityksen tähän ilmiöön tarjoaa keväällä julkaistu livelevy. New Yorkin Town Hallissa taltioidussa esityksessä nimittäin efektit on vaihdettu jousisektioon, sekvensserit matkalaukkuun ja sahaan. Uskalias konsepti asettaa melkoiset poikkeusvaatimukset artistin tyylitajulle ja ennen kaikkea musiikilliselle substanssille. Nykytekniikkaa apuna käyttäen kun on surullisen helppoa ja tarpeettoman suosittua peitellä mitäänsanomattomuutensa Kiinan muurin kokoisten kitaravallien ja syntetisoidun kurinan hellään huomaan - Juice Leskisen sanoin "parfymoida p***aa" - ja onnistua kuulostamaan vähintään siedettävältä.
Live at the Town Hall antaa sateenpitävän todistuksen Mark Everettin sävellyskynän terävyydestä. Kappaleiden rehevän sovituskerroksen alta löytyy viljalti raskasmetallijäämistä vapaata, puhtaan luonnonmukaista laulunkirjoitustaitoa. Laulut versovat eri puolilta amerikkalaisen populaarimusiikin laajaa perinnepeltoa, mutta erottuvat tympeistä rikkakasveista nokkelalla innovatiivisuudellaan.
Myös sanoituksissaan Eels välttää kliseetahmaan tarttumisen. Tekstien aiheistoon kuuluvat mm. katutappelijat (Bus stop boxer), vanhuus (Things the grandchildren should know) ja iloinen ornitologia (I like birds). Everett onnistuu sävyttämään absurdin kirkkaat valot ja jopa makaaberit varjopuolet sellaisessa suhteessa, että poissa pysyvät sekä ällöttävä ylipirteys, siivoton siirappi että haukotuttava patetia:
"my beloved monster and me/we go everywhere together/wearing a raincoat that has four sleeves/gets us through all kinds of weather/ she will always be the only thing/that comes between me and the awful sting/that comes from living in a world that's so damn mean" (My beloved monster).
Liveäänitykset jäävät usein tarkoituksellisesti pelkiksi fanihihkunnalla kuorrutetuiksi best of -kokoelmiksi, joissa esitykset eivät studioversioistaan juuri eroa. Live at Town Hall -levyllä onnistutaan kuitenkin tuomaan tähän muotoon merkittävää lisäarvoa. Kappaleet eivät enää ole samoja kappaleita ollenkaan, vaan uusia omalakisia kokonaisuuksiaan, alastomuudessaan syvältä koskettavia sellaisia.
Mitä puolestaan fanihihkuntaan tulee, tällä levyllä sitä olisi ollut mahdollista vaikka häivyttää taaemmaksikin. Oivallinen esitys on oivallinen ilmankin, että siitä amerikkalaisyleisö aina tilaisuuden saatuaan kilvan muistuttaa. Erityisesti levyn kitkeränsuloisimpien suvantojen (It's a motherfucker, Dirty girl, Suicide life) kohdalla yksikin ylimitoitettu "yeah!" on kyllä jo liikaa.
Sille, joka ei usko ennen kuin omin silmin näkee, on kaupoissa tarjolla myös DVD-tallenne samasta konsertista. Nurmijärven kirjastoista ovat lainattavissa vanhemmat Eels-levyt Souljacker (2001) ja Shootenanny (2003).
Ilkka Mikkola
Kesäkuu - heinäkuu 2006
Opeth: Damnation (KOCH Records, 2003)
Tämänkertaisen kuukauden CD-levyn valinta oli hieman ristiriitainen prosessi. Sopvia kandidaatteja selaillessa käsiini sattui tämä Opethin vähän vanhempi levy. Olinhan Opethista jo jonkinlaisen käsityksen aiemmin saanut – joojoo, sitä ruotsalaista progedeathmetallia – mutta kiinnosti kuitenkin kuulla mitä tämä Damnation oikein sisältää.
Ensimmäinen kuulovaikutelma oli heti että tässä on sitä jotakin josta hyvät levyt tehdään, mutta sen perään iski heti epäusko. Voiko kesäkuun CD-levyksi valita a) ruotsalaista b) hidasta c) akustista d) melankolista progeilua? Voi tai ei, tästä levystä oli kuitenkin pakko kirjoittaa.
Progressiivinen metalli on metallisella otteella ja soundeilla soitettua progressiivista rockia. Opethia pidetään yleisesti progemetallin raskaimman pään edustajana, mutta Damnation poikkeaa kaavasta esittelemällä kokonaisen levyllisen rauhallisempia kappaleita. Siinä missä Dream Theater ahtaa ziljoonan taidokkaasti soitettuja nuotteja pitkiin ja monimutkaisiin kappaleisiinsa, Opeth tunnelmoi tällä kertaa akustisten kitaroiden helkkeessä ja mellotroni-jousitaustojen syleilyssä.
Levyn tunnelma on melankolinen muttei synkkä tai masentunut, kappaleet soljuvat luontevasti ja kuin omia uomiaan seuraillen läpi koko levyn. Progressiivista suuntausta edustavat koukeroiset kitarakuviot, vaihtuvat tahtilajit ja tummanpuhuvat sanoitukset, mutta kokonaisuus on hyvin yhtenäinen ja hallittu. Äänimaisema on lavea pitkine kaikuineen ja Mikael Åkerfeldtin laulu on miksattu samaan pakettiin taustojen kanssa. Rumpali Martin Lopez soittaa napakasti mutta kiireettömästi ja estää kappaleita liukumasta epämääräisyyden suohon, eli tohtori Myllykosken sanoin: ”ettei laulaja laahaa ja rumpali jää uneksimaan.” Yhteispeli basisti Martin Mendezin kanssa toimii myös luotettavasti ja tukevasti.
Kitarakaksikko laulaja Åkerfeldt ja Peter Lindgren soittaa ainakin tällä levyllä täysin biisien ehdoilla, akustiset kitarat kantavat päävastuun ja särökitaroilla soitetaan pikemminkin vain ornamentteja laulun lomaan ja säkeistöjen väliin kuin varsinaisia sooloja. Tätä vaikutelmaa tukevat joissakin kappaleissa olevat kokeellisenoloiset vahvasti kaiutetut kitaraäänivallit. Kappaleet eivät tällä levyllä ole mitään erityisen pitkiä proge-mittakaavassa mutta normaalin 3-4 minuutin radiosoiton ohi toki mennään järjestään. Ehkä tälläkin ratkaisulla on vältetty se ylenpalttinen raskaus ja kulman takana uhkaava puuduttavuus jota tässä musiikinlajissa joskus tavataan. Sitä paitsi yksittäiset kappaleet eivät niinkään erotu tällä levyllä, vaan kyseessä on parhaiden progeperinteiden mukainen kokonaisteos johon biisit on nivottu.
Opeth lienee tällä hetkellä aika hyvässä nosteessa, jossakin suurilevikkisen ulkomaisen kitaralehden haastattelussa kaverit tuntuivat olevan itsekin vähän ihmeissään ympärillä kasvaneesta hälinästä koska omien sanojensa mukaan tätä samaahan he aina ovat tehneet. Taitavat pojat olla suotta noin vaatimattomia, ei tällaisiakaan levyjä mitkään turhat tusinarokkarit tee.
Muut Opethit Nurmijärven kirjastossa:
Orchid (2001)
Ghost Reveries (2005)
DVD Lamentations: Live at Shepherd’s Bush
Valentin Hintikka
Toukokuu 2006
Karkkiautomaatti oli epäilemättä yksi 1990-luvun omintakeisimmista ja myös merkittävimmistä kotimaisista pop-yhtyeistä. Kaikilla-levyn julkaisua voi pitää suoranaisena kulttuuritekona, sisältäähän se melko lyhytikäiseksi jääneen yhtyeen koko tuotannon. Tarina käynnistyy vuonna 1993 lahtelaisen Levy-yhtiön kokoelma-EP:llä julkaistulla "En kai koskaan löydä sitä oikeaa" -kappaleella ja huipentuu vuoden 1998 Suudelmilla-pitkäsoittoon.
Karkkiautomaatin alkuaikojen naivistisen punkpopin viehätys perustuu sanoitusten ihastuttavan tunnistettavalle hölmöydelle, sympaattisen ei-taiturimaiselle soitolle ja hienoille melodioille. Musiikki kuulostaa siltä, kuin se olisi tehty kuunneltavaksi kannettavalla soittopelillä kevätaurinkoisessa kulttuurimaisemassa, hyvässä seurassa ja alle 20-vuotiaana. Näiden olosuhteiden vallitessa jopa kokoelman ensimmäisellä levyllä olevat neljä EP:tä ja kaksi pitkäsoittoa ovat auttamatta liian vähän.
Kun sen sijaan sattuu olemaan vakavamielinen, kokolailla huumorintajuton ja huolestuttavalla vauhdilla ikääntyvä virkamies, neljänkymmenen hetkittäin hieman horjuvan rallin kuunteleminen peräjälkeen alkaa väkisinkin käydä hieman työlääksi. Mieleen jäävät tällöin enää ne ikimuistoisimmat helmet, kuten kaikkien aikojen rakkauslaulu "Hei Johanna" tai riehaannuttava "Hei okei mä meen". Vuosien 1993-1996 Karkkiautomaattia on vanhemmiten syytä nauttia kohtuudella, hyvin maltillisin kerta-annoksin.
Kokoelman toisen CD:n täyttävä Suudelmilla-levy on huomattavasti hiotumpi ja monivivahteisempi kokonaisuus. Se on häkellyttävän omaleimainen äänite, joka valittiinkin taannoin Soundi-lehden äänestyksessä 1990-luvun parhaaksi suomalaiseksi levyksi. Kaihoisan kauniita melodiakulkuja ja ilmavia sovituksia, kaikessa vilpittömyydessään koskettavia sanoituksia. Komeimmat sävelmät, kuten esimerkiksi "Meidät toinen onneen vie" tai "Seikkailuun" ovat jo nyt pikkuklassikoita, jotka uhmaavat aikaa ja genrerajoja. Kappaleissa on paljon iskelmällistä otetta, vieraillaanpa välillä vähän bossa novankin puolella, kunnes palataan taas hetkeksi yhtyeen alkuajoista muistumia tuovaan menokkuuteen. Jotakin outoa, mutta kiistatonta, neroutta täytyykin olla yhtyeessä, joka aloittaa levynsä kappaleella "Hölmö kaikkein aikojen".
Maininnan ansaitsee myös Kaikilla-levyn varsin tyylikkäästi toteutettu kansivihko, jossa sanansa saa sanoa liuta muusikoiden kavereita ja tunnettuja karkkisfaneja.
Ilkka Mikkola
Huhtikuu 2006
Gilbert, Paul: Space ship one (Mascot Records, 2005)
1980-90-lukujen kitarasankareilla ei 2000-luvulla ole ollut helppoa. Steve Vai on joutunut treenaamaan entistä enemmän että saisi soitettua kaiken keksimänsä levyllä ja livenä, Joe Satriani jatkaa omaa latuaan kuin 80-luku ei olisi koskaan loppunutkaan ja, no, Yngwiestä (J. Malmsteen) ei juuri ole kuulunutkaan viime aikoina. RacersX ja Mr.Big-orkestereista tutulla Paul Gilbertillä on oma ratkaisunsa tähän menestyksen jälkeiseen elämään, vedetään rokkia A:sta ja pidetään hauskaa. Niin, ja lauletaan sitten ne biisit kunnolla myös!
Hauskanpidon ohella Gilbert luottaa toiseen rocknrollin perustaan, trio-kokoonpanoon. Rockmusiikin perusyhtye on trio kuten Jimi Hendrix Experience, Cream, Police ja Hurriganes. Sopivilla soittajilla trio on paljon enemmän kuin yksittäisten jäsentensä summa ja jälki on vakuuttavaa rytinää. Kitaristin soololevyksi "Space ship one" on mukava tapaus, kun basisti ja rumpali kuulostavat trion osilta eikä säestäjiltä.
Space ship one on häpeilemätöntä poppia ärhäköiden kitaroiden takana, ei tämä mitään heviä ole vaan parhaimmillaan ihan silkkaa aurinkoista ja iloista powerpoppia. Joskus täytyy kyllä olla kateellinen tälle amerikkalaiselle luonteenlaadulle, joka taianomaisesti yhdistää lapsenomaisen innostuksen ja aikuismaisen ammattitaidon. Gilbert tunnustaa ihan reilusti että ei tässä mitään sen syvällisempää sanomaa ole, kuten biisissä SVT: "Everybody stop and listen listen to me / I got a whole lotta nothing to say / Except hey, hey, hey, hey" Niinpä niin, sitä samaa julistivat jo Little Richard ja Ramonesit muinoin.
Ilo ja hauskanpito ilman hyviä biisejä on teeskentelyä, ja onneksi niitä onkin enemmistö tällä levyllä. Biisintekijänä Gilbert luottaa 60-luvun fiiliksien hyvään melodiseen perustaan, kuvaavaa on että levyn ainoa lainakappale on George Harrisonin "It's all too much". Punk-vivahteet tuovat mukavaa lisämaustetta mutta muutama raskaampi kappale on jotenkin ehkä väärässä seurassa tällä levyllä. Melodiat kulkevat kuin XTC:llä tai muilla brittipopin aatelisilla kunnian päivinä, mutta onhan siellä seassa ihan Dr.Feelgood-perusrokkiakin. Instrumentaaleja ei levylle ole tullut kahta enempää, mutta tuleehan niitä hyviä sooloja sen verran että taitotaso ei jää epäselväksi.
Kaikesta kitara-akrobatiasta huolimatta Gilbertin laulu jää päällimmäiseksi mieleen, siinä on hyvä fiilis ja sopivaa kähinää eikä tulisi mieleenkään kaivata erillistä laulusolistia kuten eräiden sankarien tapauksessa. Stemmalaulut soivat täyteläisesti, puhtaasti ja korkealta. Kyllä tämän levyn positiivisella energialla lumet sulaa ja alkaa aurinko taas paistaa!
Valentin Hintikka
Maaliskuu 2006
Mokoman tuhkimotarina on tavattoman sympaattinen. Pitkään ruohonjuuritasolla töitä tehnyt orkesteri kiinnitettiin 90-luvun lopulla EMI –levy-yhtiölle, joka yritti vääntää väkisin yhtyeen soundia lähemmäs tuolloin nousukauttaan elänyttä Trio Niskalaukausta. Yritys epäonnistui kaikin tavoin: tuloksena oli kaksi heikkoa levyä ja turhautunut bändi, eikä yhtyeen sopimusta enää jatkettu kehnojen myyntilukujen vuoksi. Moni orkesteri olisi tuskin pettymykseltään enää jatkanut, mutta Mokomaa ei niin vain lannistettu. Yhtye perusti oman Sakara-yhtiönsä ja muutti ilmaisunsa lähemmäs perinteistä 80-luvun thrash metallia. Tämän jälkeen ei bändiä olekaan pidätellyt mikään ja sen asema Suomen suurimpien hevibändien joukossa on vankkumaton.
Uudella Kuoleman laulukunnaat –levyllä Mokoma on laajentanut repertuaariaan myös death metallin ja tylyn asennehevin suuntaan. Tämä uudistaa yhtyeen tyyliä tervetulleella tavalla. Yhtyeen teknisesti taiturimainen soitinosasto jauhaa biisit läpi raastavalla vimmalla, mutta shown varastaa lopulta vokalisti Marko Annala, jonka ulosanti muistuttaa rujoudessaan haavoittuneen eläimen huutoa. Annala on haastatteluissa luonnehtinut albumia erolevyksi, jonka kantavana teemana on päättynyt ihmissuhde, ja niinpä kappaleet pursuavat pettymyksen, nöyryytyksen ja surun tuntemuksia. Biisit kuitenkin muodostavat tunneskaalaltaan johdonmukaisen kaaren, joka päättyy lähestulkoon toiveikkaisiin tunnelmiin. ”On selkärankani katkennut kolmesta kohtaa / ja vielä jaksan potkia / ei minun luontoani nujerreta vähällä / olen lujaa tekoa” mylvii Annala sellaisella äänensävyllä, että asia tulee kerralla selväksi.
Virheetön Kuoleman laulukunnaat ei ole. Esimerkiksi muita kappaleita kevyempi Kuu saa valtansa auringolta on loppujen lopuksi sävellykseltään melko köykäinen teos, jonka suurin ansio on kertosäkeen hyvä teksti. Yleensäkin tuntuu, että muutamat riffit jäävät ikään kuin puolitiehen ja joitain kappaleiden osia ei viedä aivan loppuun asti. Osaltaan tämä voi johtua myös siitä, että levy aukeaa kuulijalle vasta pikkuhiljaa.
Kuoleman laulukunnaat on joka tapauksessa varmasti yksi vuoden parhaista metallilevyistä, ja koska sen teemat ovat ikiaikaisia, löytää se taatusti uusia ystäviä vielä vuosienkin päästä. Parempaa ensiapua sydänsuruille saa hakea.
Saku Schildt
Helmikuu 2006
Einojuhani Rautavaara: Book of visions (Ondine, 2005)
Einojuhani Rautavaaran (s. 1928) sanotaan olevan Sibeliuksen jälkeen tunnetuin suomalainen säveltäjä maailmalla. Hänen säveltäjänuransa on pitkä ja monitahoinen: Rautavaara on liikkunut 1950-luvulta lähtien niin avantgardistisen kuin romanttisemmankin sävelkielen parissa ja kirjoittanut mm. kymmenen oopperaa, kahdeksan sinfoniaa ja harvinaislaatuisen konserton linnuille (sic) ja orkesterille.
Book of visions (2003/2005) on orkesteriteos, jonka Belgian kansallisorkesteri kantaesitti viime vuonna Mikko Franckin johdolla. Näkyjen kirja jakautuu neljään tarinaan, jotka kertovat paljon sävellyksen luonteesta: yö, tuli, rakkaus, kohtalo. Rautavaara itse toteaa, että tarinoita näistä ilmiöistä ei kerro säveltäjä musiikin
avulla, vaan syntyvä musiikki kertoi ne säveltäjälleen. Uskokoon ken tahtoo, mutta ehdottomasti kuulemisen arvoisia nämä musiikilliset lastut ovat.
Musiikki on kaunista ja tunnekylläistä, mutta sen romanttista henkeä ei Rautavaara rautalangasta väännä. Mahdolliset liikutukset tulevat kuulijalle pyytämättä ja yllätyksenä. Näennäisestä seesteisyydestä huolimatta kevyen musiikin kaavoihin tai tunnetuimpiin klassisen musiikin traditioihin tottuneessa herää pian outo levottomuus. Näkyjen kirja on kuin meditaatiomusiikkia häiriintyneille.
Valtaosa ainakin kevyen musiikin harrastajista kartoittaa välittömästi pakoreitit kuullessaan sanaparin ”moderni taidemusiikki”. Näkyjen kirja edustaa kuitenkin tämän saran sitä lajiketta, jonka ymmärtämiseen ei välttämättä tarvita taskulaskinta ja Wittgensteinin Tractatus
logico-philosophicusta. Rahtunen ennakkoluulottomuutta kyllä on tarpeen. Levottomuuskin voi olla joskus hyvin palkitsevaa.
Näkyjen kirjan lisäksi levyllä on myös lähes kokonaan uudelleenkirjoitettu versio alunperin vuonna 1955 sävelletystä ensimmäisestä sinfoniasta (1955/1988/2003) sekä Lassi Nummen runon innoittama Adagio Celeste (1997/2000).
Ilkka Mikkola
Nurmijärven kirjastossa ovat lainattavissa myös
Rautavaara, Einojuhani:
Songs (CD)
True & false unicorn, (CD)
Symphony no. 8 (CD)
Aleksis Kivi: opera in three acts (CD + libretto)
Vigilia (CD)
Violin concerto (CD)
Angel of light (CD)
Piano concerto no. 3 "Gift of dreams" (CD)
Cantus arcticus (CD)
Einojuhani Rautavaara (CD)
Canto 1-3; die Liebende (CD)
Thomas (CD)
Vincent (CD + kirja)
Auringon talo (libretto)
Requiem in our time (partituuri)
Marjatta matala neiti (partituuri)
Elämän kirja (nuotti)
Preludit ja fuugat (nuotti)
Tarantara for solo trumpet (nuotti)
Säveltäjä ja muusa (kirja)
Mieltymyksestä äärettömään (kirja)
Omakuva (kirja)
Aho, Kalevi: Einojuhani Rautavaara sinfonikkona (kirja)
Hako, Pekka: Unien lahja: Einojuhani Rautavaaran maailma (kirja)
Wittgenstein, Ludwig: Tractatus logico-philosophicus eli loogisfilosofinen tutkielma (kirja)
Tammikuu 2006
Amerikkalainen kitaristi Corey Christiansen soittaa sulavasti ja hienosti mainstream-tyylisiä jazzkappaleita ensimmäisellä levyllään. Christiansen lienee tunnetumpi Mel Bayn soitto-oppaiden tekijänä kuin esiintyvänä taiteilijana, mutta Awakening-levy osoittaa että opit toimivat myös käytännössä.
Vaikka levyltä löytyy niinkin tuttu standardi kuin "All the things you are", Christiansenin tyylitaju ja tekniikka saavat tämänkin kappaleen toimimaan ja kuulostamaan tuoreelta. Mukana on myös modernimpia sävyjä, mutta Mike Sternin vyörytyksistä pysytään vielä kaukana.
Christiansen hallitsee instrumenttinsa suvereenisti mutta mitään tekniikalla briljeeraamista levyltä ei löydy, vaikeatkin kuviot soitetaan läpi sellaisella helppoudella ja rentoudella että musiikki on koko ajan pääosassa.
Taustaryhmä svengaa mukavasti ja kirittää Christenseniä koko ajan komeampaan liitoon, mieleen tuli että jos John Coltrane olisikin soittanut kitaraa niin se olisi voinut kuulostaa joltakin tältä.
Nurmijärven kirjastossa on myös Christiansenin soitonoppaat Killer technique (nuotti+DVD) ja Essential jazz lines : in the style of Cannonball Adderley (nuotti).
Valentin Hintikka
Takaisin sivulle Kuukauden CD-levy kirjastossaSivusta vastaa: Nurmijärven kunta - Kirjasto- ja kulttuuripalvelut
Viimeksi muokattu: 9.1.2009