Arkisto: Kuukauden CD-levyt 2009

Takaisin sivulle Kuukauden CD kirjastossa

Joulukuu 2009

Kraftwerk: Autobahn (KlingKlang, 2009)

Düsseldorfin sähköisen popmusiikin harmaa eminenssi ei lakkaa yllättämästä, juuri kun olemme toipuneet järkytyksestä että yhtye tekee jälleen julkisia esiintymisiä (ja julkaisee livelevyn!), julkaistaan klassikkoalbumit uudestaan remasteroituina versioina vielä kerran CD-muodossa. Tietoja 1-2-3-4-5-6-7-8 -työnimellä kulkeneesta projektista tihkui julkisuuteen jo viisi vuotta sitten, mutta milloinkas Kraftwerkilla olisi kiire ollut? Paitsi ehkä juuri nyt, kun Beatles-tuotantokin julkaistiin mahdollisesti viimeisiä kertoja fyysisen massaformaatin muodossa.

Julkisuuskuvansa taitavasti ja tiukasti hallinnassa pitänyt Kraftwerk lähti lentoon tällä levyllään, kun single Autobahn valloitti maailmaa. Vaikeaselkoisena avantgardena pidetty 'krautrock' sai yllättäen tunnuslaulun joka sopi myös radiosoittoon Yhdysvaltoja myöten, varsinkin kun levyversion 22 minuuttia rypistettiin noin neljään minuuttiin. Autobahn-kappaleessa Kraftwerk yhdisti kepeän popin ja sähköiset soittimet tavalla joka puki ja somisti kumpaakin osapuolta, välttäen silti kertakäyttöisen gimmick-ilmiön. Täysin ennenkuulumatonta yhteen sointi ei ehkä ollut, mutta kuten historia on jälkeenpäin osoittanut, jäljittelijöiden on ollut hyvin vaikea kloonata Kraftwerkin järjen, tunteen ja huumorin omintakeista liittoa.

Historia on myös osoittanut, että Autobahn-levyllä on yksi kuningasbiisi ja loput ovat enemmän tai vähemmän täytemateriaalia, Kometenmelodie 1 on protoversio Kometenmelodie 2:sta, mutta kummatkin ovat lähinnä kokeiluja jotka eivät välttämättä kiinnosta satunnaista kuulijaa. Mitternachtissa on samaa vikaa ja vasta Morgenspaziergang pelastaa hellyttävällä minimalismillaan ja elektronistis-humoristisilla lintu-imitaatioillaan tunnelman levyn lopussa.

Autobahn on silti nykyaikaisen popmusiikin klassikko ja hyvä että se on jälleen saatavana, Kraftwerkin ensimmäiset CD-painokset eivät kopiosuojauksineen edistyksellisen yhtyeen testamentiksi oikein sovi vaikka äänenlaadussa ja yksityiskohdissa ei varsinaisesti ollut huomauttamista. Tarkkaan kuunneltuna eroja kyllä löytyy, remasterin sointi on kirkkaampi ja selkeämpi mutta kumpaa sitten pitää parempana on jo makuasia. Yhtyeen tosifani olisi mieluusti nähnyt vielä Organizationin, Kraftwerk 1&2:n, Ralf & Florianin ja -83 Tour de Francen viralliset CD-remasterit, mutta Ralf Hütter on ollut tietyllä tavalla perustellustikin sitä mieltä että Kraftwerkin ura alkoi vasta Autobahnista. Rap-musiikki, hip hop, disco ja tekno kuulostaisivat varmaankin toisenlaiselta ilman Kraftwerkin esityötä, tässä on välähdys siitä miltä tulevaisuus kuulosti vuonna 1974.

Levy Spotifyssä:
http://bit.ly/BzMFm

www.kraftwerk.com

Valentin Hintikka

Marraskuu 2009

Olli Ojajärvi Trio: Out of Mind (Ricky-Tick Records, 2009)

Saksofonisti Olli Ojajärven, kontrabasisti Jan Simonsin ja rumpali Markku Ounaskarin muodostama Olli Ojajärvi Trio soittaa jazzia. Sellaista nykyaikaista jazzia, jossa bluesin sävyt ovat aika lailla piilossa ja tanssikenkä ei enää vipata 40-luvun tapaan, mutta Out of Mindilla onkin esitellä uusi kulma ahkerasti soitetun nyky-mainstreamin sekaan.

Jos Out of Mind -levyä pitäisi kuvata yhdellä sanalla niin se voisi olla selkeys: Ojajärvi uskaltaa pelkistää ja kiteyttää soivat linjat eikä pelkää melodioitakaan jos kappale sitä vaatii. Samaan aikaan soitossa on joku ulkopuolinen elementti, ikäänkuin tieteellinen koejärjestely jolla hardbopin fraasistoa heitetään koepallona ilmaan ja katsotaan mitä tapahtuu. Tämä ei tarkoita etteikö Ojajärvi olisi koko ajan täysillä mukana tai että soitto olisi jotenkin persoonattoman ulkokohtaista, vaan perinteisemmän mainstreamin tyylistä on nyt osin irtauduttu tavalla joka ei noudata eurooppalaisen älykköjazzin tai amerikkalaisen tunteenpurkauksen valmiita latuja.

Vähempilahjainen soittaja pelkistää soittoaan vahingossa ja käytännön pakosta, mutta tällä levyllä kuuluu että selkeys on harkittu valinta ja yksinkertaisemmat linjat ovat Ojajärven painokas mielipide, reserviä soivien äänien tuplaamiseen, triplaamiseen tai värittämiseen löytyy kyllä taustalla. Cool jazz vaan kuulostaa paremmalta kun koko ajan ei paineta täysillä ja soitin on vähän tiukemmassa kontrollissa. Oikeastaan vasta viimeisellä kappaleella Timbuktu (Far Away) fonin värit vapautuvat vähän enemmän ja mukana on Coleman Hawkins-tyylistä pehmeyttä. Vibratoa annostellaan kautta levyn hyvin harkitusti, ja silloin kun sitä tulee sen kyllä erottaa. ECM-jazzin mietiskelevään pysähtyneisyyteen ei tällä levyllä kuitenkaan vajota, eurooppalaisia kyllä ollaan mutta siten että soitossa on jazziin olennaisesti kuuluvaa välittömän tapahtumisen tunnetta.

Out of Mind ei ole kuitenkaan yhden miehen show, rumpali Markku Ounaskari säestää liideriään ennakkoluulottomasti ja elävästi. Peruspulssia jätetään melko paljon myös basisti Jan Simonsin vastuulle ja etenkin peltien käyttö on hyvin ilmeikkään ja taitavan kuuloista. Tästä kiitos kuuluu soittajan lisäksi myös äänittäjälle, Ylen M1-studion Jukka Viiri on taltioinut harvinaisen toimivan rumpusettisoundin levylle jota on ilo kuunnella. Toki koko trion sointi toimii, mutta rumpujen äänitys herättää erityisesti huomiota kuten vaikkapa kappaleessa Beats Me. Jan Simonsin basso on hyvin lyyrinen ja laulava kautta levyn, toimien silti tukevana ankkurina kollegoidensa tutkimusretkille.

Suomijazz on nyt korkeammassa kurssissa kuin ehkä koskaan ennen, eikä vähiten tällaisten soittajien ja levyjen ansiosta. Persoonallinen ja oman näkemyksen tuova julkaisu nykyaikaisen mainstream-jazzin saralla ei ole ihan vähäinen saavutus tänä päivänä. Jäämme innolla odottamaan uusia levyjä ja keikkoja!

Levy Spotifyssä:
http://bit.ly/3lw9Zt

Olli Ojajärvi Trio (MySpace):
http://www.myspace.com/olliojajarvitrio

Valentin Hintikka

Lokakuu 2009

Gothic rock 1-3 
(yht. 5 cd, Jungle Records 2001) 

”Goottirock”-sanan merkitys on vääristynyt vuosien saatossa niin paljon, että on perusteltua muistuttaa, mistä koko ilmiössä oli alun perin kysymys. Media pahoinpitelee termiä tavan takaa yhdistämällä sen kaikkiin bändeihin, jotka ehostavat ulkonäköään mustalla kajalilla ja yhdistelevät musiikkiinsa tuhoon tuomitun rakkauden romantiikkaa. Toki HIM:n ja 69 Eyesin kaltaiset bändit ovat selkeästi goottirock-yhtyeiden perillisiä, mutta niiden niputtaminen genren piiriin ei ole perusteltua.

Goottirock syntyi 1970-luvun lopussa, kun englantilaisen Bauhausin ja yhdysvaltalaisen Christian Deathin kaltaiset yhtyeet keksivät erottua muista punkbändeistä kauhuromantiikan sekä kolkon tunnelman avulla. Tärkeä vaikuttaja oli myös brittiläinen Joy Division, jonka kalsea äänimaailma inspiroi lukemattomia yhtyeitä kokeilemaan efektoituja rumpusoundeja ja korkealta soitettuja bassoleadeja. Uudessa tyylissä yhdistyi punkin energia sekä ahdistunut, sisäänpäin kääntynyt tunnelma. 

Bauhausin "Bela Lugosi’s Dead"-singleä (1979) on pidetty genren lähtölaukauksena, ja alan merkkiteoksiin lukeutuu sellaisia levyjä kuin The Curen "Pornography" (1982), The Sisters of Mercyn "First and Last and Always" (1987) sekä Fields of the Nephilimin "Dawnrazor" (1987). Suomessakin vaikutti 1980-luvulla useita goottiyhtyeitä, joista tunnetuimmiksi nousivat Musta Paraati sekä Mana Mana.

Näiden lisäksi genressä vaikutti monia bändejä, jotka jättivät vain kevyen jäljen rockin historiaan, mutta olivat aikanaan tunnettuja tekijöitä omassa alakulttuurissaan. UK Decayn, Alien Sex Fiendin, X-Mal Deutchlandin ja Theatre of Haten kaltaisten yhtyeiden levytykset kiersivät 1980-luvulla vilkkaasti "mustahuulien" porukoissa.

Brittijournalisti Mick Mercer on tehnyt oivan kulttuurityön ja kasannut koko goottirockin kirjon kolmelle kokoelmalevylle. The Curen ja The Sisters of Mercyn kaltaiset suuruudet ovat tietoisesti pyrkineet eroon goottileimasta, joten heitä ei tällä erää kuulla, mutta levyjen avulla saa tarkan kuvan alan rivibändien soundista. Suomalaisista mukaan on sisällytetty tamperelainen pitkän linjan orkesteri Two Witches.

Punkin perillisinä goottirokkarit eivät olleet turhantakkoja soittotaidon tai äänitysten teknisen laadun kanssa, mutta asennetta heillä riitti yllin kyllin. Ja katu-uskottavuutta, joskin surullisella tavalla – ahdistuksesta, huumeista ja mielenterveysongelmista laulaneet muusikot elivät tyylinsä mukaisesti, ja monet kuolivat nuorena.

Alkuperäisen goottirockin liekki lepatti vain lyhyen aikaa, ja 1990-luvulla se väistyi lopullisesti uusien trendien tieltä. Kokonaan genre ei kuitenkaan ole kadonnut, vaan se elää yhä pienen, mutta omistautuneen bändikatraan piirissä, sekä vaikutteina uusien rockyhtyeiden musiikissa. Ilahduttavaa kyllä nykybändit tunnustavat velkansa auliisti, ja jopa opastavat nuorta yleisöä vanhojen yhtyeiden pariin. Esimerkiksi Ville Valo toi Fields of the Nephilimin esiintymään Helldone-festivaalilleen vuonna 2007. 

Saku Schildt  

Syyskuu 2009

Porcupine Tree: The Incident
(2cd, Roadrunner Records 2009)

Kollegani Klaukkalan kirjastosta heitti taannoin ajatuksen Porcupine Treestä Pink Floydin mahdollisena manttelinperijänä, ja kuinka ollakaan olen sen jälkeen kuunnellut PT:tä hieman eri vinkkelistä kuin aiemmin. Brittiläinen tummanpuhuvan älykkölaidan täsmärockyhtye on tehnyt levyjä jo pitkän aikaa, mutta oma ja mahdollisesti muutaman muunkin täkäläisen herätys yhtyeen hienoudesta tuli vasta loistavan Fear Of a Blank Planetin (2007) myötä. Uusin julkaisu The Incident jatkaa samoilla linjoilla, mutta pieniä erojakin on havaittavissa.

Ensivaikutelma The Incidentistä on pelkistetyn virtaviivainen. Vaikutelma johtuu osin nopeahkoista tempoista, osin päällepäin yksinkertaisista ja riisutuista sovituksista. Pink Floydin tuotantovertauksena voisi olla joku Wish You Were Here joka on laitettu pysyvälle 1,5x kiihdytykselle. Yhtyeen sointi on myös yllättävän kirkas ja selkeä, särökitarat eivät tällä levyllä pääse juuri tukkimaan keskikaistaa vaan laulun ympäristö säilyy ilmavana kautta levyn.

Sovitukset nojaavat myös aika pitkälle akustisten tai ainakin puhtaiden kitaroiden ja iskevän tarkkojen rumpukomppien varaan, koskettimet ja bassot ovat kappaleissa kyllä olemassa mutta hienotunteisesti keskipisteestä syrjässä. Laulun paikoitellen "vääränkuuloiset" melodiat ja vinot suunnat herättävät miellyttävää ristiriitaa, ja kun laulumelodia meneekin sitten odotusten mukaisesti niin teho on moninkertainen.

Pink Floydin lisäksi olen kuulevinani aivan selvää hengenheimolaisuutta King Crimsonin vähän kesymmän pään levyjen kanssa, ilmeisesti brittiläisessä vesijohtovedessä on jotakin vuosikymmenistä toiseen. Levy henkii horjumatonta varmuutta, me olemme tällaisia ja teemme tällaisia levyjä jos haluamme niin. Kuulijoita ei karkoteta avantgardistisilla kokeiluilla, mutta ei toisaalta aliarvioidakaan: raskaat ja kevyet osat vaihtelevat koska niiden kuuluu tehdä niin.

Kuukauden CD-otsikko on muuten tällä kertaa aavistuksen harhaanjohtava, pääosin olen kuunnellut tätä levyä Spotifyn kautta vaikka pakollisen pikatsekkauksen olen tuosta fyysisestä tallenteestakin toki tehnyt. Kirjaston CD-levylle löytyy varmasti omat asiakkaansa, mutta sulaa hulluutta olisi jättää huomiotta verkkopalvelujen kätevyys tällaisessakin asiassa. Käytettävyyttä ja helppouttakin on monenlaista, CD-levy pyörii iloisesti vaikka päätelaitteet tai verkko olisi nurin eikä CD-soittimen käynnistymistä tarvitse juuri odotella. Molempi parempi, taitaa olla vastaus lähitulevaisuudessa tässäkin asiassa. Mitä mieltä sinä olet? Laita viestiä vaikka Twitterin kautta: me olemme @nurmimusasto.

http://open.spotify.com/album/4yUOsJbwypC2JrpXZ3eO7p
spotify:album:4yUOsJbwypC2JrpXZ3eO7p

@vhintikka

Elokuu 2009

moby: wait for me
(Little Idiot, 2009)

Newyorkilainen sähkömusiikkimies Moby tunnetaan hemmona joka saa yksinkertaiset asiat kuulostamaan hyvältä, 90-luvun uuden musiikkikulttuurin pyörteissä pinnalle pulpahtanut Moby yhdisteli samplaustekniikkaa ja sitaatteja tavalla joka ei oikein muistuttanut mitään aiemmin kuultua. Tyylilaji oli selvästi klubeille ja jopa tanssittavaksi tarkoitettu, mutta rivakan eurodiscon sijasta vaikutteita haettiin konemusiikin kokeellisemmalta laidalta ja mustan rytmimusiikin perinteistä.

Uusimmalla levyllä nuo ominaisuudet on tislattu pienimpään yhteiseen nimittäjään, kappaleet ovat surumielisen yksinkertaisia mollimaalailuja jotka iskevät suoraan kuulijan sydämeen sillä tavalla että masentumisen sijasta tuntee puhdistuvansa. Lauluosuuksissa on samaa soulia, bluesia ja tuskaa johon on aiemminkin totuttu, taustat vain ovat edellisestä pelkistyneempiä. Musiikkityylin alunperin tilkkutäkkimäinen olemus ei enää erotu samalla tavalla kuin ennen, vaan saumat on siloiteltu lähes kuulumattomiin.

Mobyn, kuten hengenheimolaisensa ja aikalaisensa Beckin kanssa esiin nousee joskus vanha kritiikki että helppohan tuollaista on tehdä: yhdistellä muiden tekemisiä, lisäillä vähän omiaan ja pistää kokonaisuus omiin nimiin. Vaan kun ei ole, kenttä on kyllä vapaa jokaisen kokeilla ja samat työkalut ovat jokaisen musiikintekijän arsenaalissa mutta silti jotkut vain osaavat paremmin ja nousevat tekemisillään muiden yläpuolelle. Popmusiikin aitous ja vilpittömyys on kautta aikain ollut varsin liukas käsite eikä Mobynkään musiikista ihan varma voi olla millä mielellä sitä on työstetty, mutta miehen puheet uransa henkilökohtaisimmasta, tunteellisimmasta ja kauneimmasta levystä on kuuntelemalla helppo vahvistaa. 1999 julkaistun Playn myyntilukuja tai parhaan levyn mainetta Wait For Me tuskin hätyyttelee, liekö ollut niin tarkoituskaan. Onpahan vain kauniit 51 minuuttia 57 sekuntia moderninajatonta electronicaa, jonka sävelkulut leijuvat siihen tapaan joka kuulijastakin tuntuu oikealta ja asianmukaiselta. Bittersweet, sanoisi engelsmanni.

Valentin Hintikka

Heinäkuu 2009

La Machine: Il est encore temps
(Aepem, 2007)

Ranskalainen La Machine-ryhmä on ottanut tyylinsä pohjaksi vanhan ajan eurooppalaisen kansanmusiikin, joka on tuotu takaisin tähän päivään kepeiden afrorytmien säestyksellä. Greg Jolivet soittaa kampiliiraa, siis eräänlaisella koskettimistolla varustettua viulunsukuista soitinta, jonka parina on tietenkin säkkipilli jota La Machinessa hoitaa Jules Barbances. Tähän asti kaikki voisi olla kuin Doulce Memoiren tai vaikkapa kotimaisen Oliphantin levyillä, eikä Barbancesin esittämä Ranskan keskiylängön perinteitä noudattava laulu tilannetta juuri modernimmaksi muuta ennen kuin äänikuvaan astuu J-l Cayzacin näppäilemä kontrabasso.

Keskiaikainen tunnelma saa tuekseen yhtäkkiä pehmän basson joka olisi yhtä lailla kotonaan nykyajan Marseillen algerialaiskortteleissa kuin merten takana Karibian rytmeissä, ja jos kampiliira ja säkkipilli pitävät yhtä niin basson parina on Marcus Rioun elohopeamaiset perkussiot. Nimikappaleessa Il Est Encore Temps ne keinuvat calypson tai bossanovan tahdissa, kiihdyttäen heti seuraavassa La Touplessa arabialaisen rain kyytiin. Jos keskiaikaiset soittimet jättäisi jostakin syystä pois niin jollakin MC Solaarilla ei olisi suuriakaan vaikeuksia heittää parit räpäytykset rytmiryhmän tahdissa.

Kokonaisuus on vanhan ja uuden liitosta huolimatta ajaton ja painopiste on kuitenkin selkeästi perinnemusiikin puolella. Tanssittavuus ei kansanmusiikissa ole koskaan ollut rasite, pikemminkin päinvastoin ja La Machinen rytmit pistävät jalan naputtamaan tahtia poikkeuksetta. Yhtyesoitto on tarkkaa ja saumatonta mutta ei pikkutarkkaa, musiikille jää kyllä tilaa hengittää. Onhan se kotimainen ruotsalaisperustainen nitkun-kitkunperinnekin tärkeää ja itäsuomalainen shamanismi vangitsevaa, mutta hieman kateellinen täytyy näille ranskalaisille olla miten he saavat oman etnomusiikkinsa toimimaan tässä ajassa näin komeasti. Tässä yhtyeessä historia elää rikkaana, tuoreena ja monimuotoisena, aikakoneella 1200-luvulle siirrettynä La Machine selviäisi hovijuhlien musiikkitaustasta liput liehuen vaikkakin ehkä muutamien epäilevien silmäysten säestyksellä rohkeista rytmeistä johtuen. Piristä sinäkin kesäpäivääsi nykyaikaisella ranskalaisella keskiajan musiikilla!

Valentin Hintikka

Kesäkuu 2009

White Lies: To Lose My Life...
(Polydor, 2009)

Viileää kesäpoppia viileään kesään

Indie/goottipopyhtye White Liesin esikoisalbumi To Lose My Life... avataan kappaleella nimeltä Death, joka on kuin tiivistelmä siitä mitä tulevan kolmen vartin sisällä on luvassa. Varsin synkänpuoleisten sanoitusten vastapainoksi tunnelmaa kevennetään suoraviivaisilla melodioilla ja tanakalla 80-luvun rumpukompilla jonka avulla toistaitoisempikin tanssija pysyy menossa hyvin mukana. Miten ihmeessä tällainen pyörän uudelleenkeksiminen voi toimia 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla?

En ole kovin hyvin pitänyt lukua saati harrastanut tiiviimpää seurantaa saarivaltakunnan (tai manner-Euroopan sen puoleen) viimeisimmistä musiikkivillityksistä, mutta olisin kuvitellut että mustanpuhuva eräidenkin pari-kolmekymmentä vuotta sitten tyylinsä luoneiden irlantilais- tai manchesteriläisyhtyeiden jalanjälkien puoliuskollinen seuraaminen olisi suorastaan vanhanaikaista. Ilmeisesti näin ei kuitenkaan ole, tai sitten nämä nuoret lontoolaiskollit eivät vaan välitä. Luontevalta kuitenkin tuntuisi että näinä aikoina tällaisia yhtyeitä ei kannattavuuden partaalla hoippuvien levy-yhtiöiden pr-toimistoissa juuri perustettaisi tai suunniteltaisi, varsinkaan pikavoittojen tai helpon rahastuksen kohteena £-kuvat silmissä.

White Lies ei ole sarallaan kuitenkaan yksin ja tyylin pettävän helpolta vaikuttavat vaatimukset ovat aikojen saatossa jalostuneet lopulta varsin haastaviksi. Persoonallisen synkistely-yhtyeen luominen on vaikea tehtävä mutta White Lies on tässä kohtaa mielestäni onnistunut oikein hyvin. Ensiksikin hemmot eivät hetkeksikään unohda, että goottailu on pohjimmiltaan romanttista touhua ja toiseksi paatos on parasta silloin kun sitä ei tarjota yliannostusta koko aikaa. Kun pop-juuria ei yritetä peitellä, voi kokonaisuutta terästää vaikka kuinka masentavilla lyriikoilla ilman että musiikista katoaa mielekkyys. Kappaleissa on luonnollsia kontrasteja kautta linjan ja viileät kasarijouset vaihtelevat näppärien kitaraosuuksien kanssa tarpeen mukaan, mutta loppujen lopuksi solisti Harry McVeigh on se elementti jonka mukana yhtye viimeistelee yksilöllisen näkemyksensä.

McVeighin laulusuoritukset ovat ensikuulemalta suorastaan kiusallisen epätasaisia, jumalaisia kaaria voi seurata yllättäen ihmeellistä kompurointia helpossa väliosassa mutta uudemman kerran kuunneltuna yhtyeen ratkaisu on suorastaan nerokas. Bändin laulaja on ihminen, ei mikään autotunella väännetty muovinukke ja miten se kuulostaakaan hienolta nykypäivän hutun seassa. Sen jälkeen kaikki on helppoa, annostellaan ikiaikaista angstia ja häpeämätöntä poppailua sopivassa suhteessa isoissa kulisseissa ja loppu sujuu kuin itsestään. Ei siis ihme että tällaisella musiikilla tulee olemaan kuulijansa vuosikymmenestä riippumatta tai edes siitä, onko White Liesillä rahkeita toteuttaa se mitä tämä julkaisu lupaa jatkossa. Mutta siitä viis, tämä kesä heilutaan White Liesin tahdissa.

Valentin Hintikka

Huhtikuu 2009

Nyman, Michael: MGV
(MN Records, 2008)

Brittiläinen säveltäjä ja pianisti Michael Nyman herätti suuren yleisön huomion Peter Greenawayn elokuvaan "Piirtäjän sopimus" säveltämänsä musiikin myötä. Nymanin tyylin tunnistaa heti vähänkin sitä kuultuaan: perinteiset ja vähän vanhahtavatkin klassisen musiikin instrumentit soivat uudessa tiukassa rytmissä minimalismin sointu- ja sävelkulkuihin viittaavissa melodioissa. Pseudo- eli mukaklassinen on joskus kuultu termi näissä yhteyksissä, mutta se on jo tarpeettoman alentavaa vähättelyä. Sävellykset kun ovat jo osoittaneet että omintakeinen tyyli kantaa pidemmälle kuin pelkkä ensikuuleman nokkeluuksien ihastelu.

MGV-levyn teokset on nauhoitettu ja julkaistu ensimmäisen kerran jo 1990-luvun puolivälissä, Musique a Grande Vitesse oli tilaustyö ranskalaisen TGV-junan uusien reittien juhlatilaisuuksiin ja levyn päättää komean klassisen nimen saanut Pianokonsertto. "Huippu-Nopeaa Musiikkia" kulkee tarkoituksensa mukaisesti kuin juna, ennen niin tyypilliset hyppelevät ja leikkisät rytmit ovat väistyneet konemaisemman soiton tieltä ja soitinnuksessakin on muutoksia sähköisempään suuntaan. Täsmällisempi ja kiihkeämpi rytmi ei kuitenkaan tarkoita tässä tasapäistettyä monotonisuutta, vaan eloisa ja ilmeikäs soitto raivaa itsensä kuuluville myös uuden tahdin kyydissä.

Uuden maailman tuulia kuuluu myös yleisilmeessä, aiemmin niin tyypillinen eurooppalainen tanssillisuus on MGV:ssä vaihtunut amerikkalaisiin sävyihin jotka kuulostavat kuin Philip Glassin tai Terry Rileyn minimalististen sävellysten alkuperäisiltä laajemmilta versioilta. Yltiöpuhdasta minimalistia Michael Nymanista on turha yrittää tehdä, vaikka toisteisissa rytmeissä ja pelkistetysssä sävelkielessä yhtäläisyyksiä olisikin niin Nymanin teokset ovat aivan liian monipuolisia ja rönsyileviä mihinkään yhden tyylin pakkopaitaan. Kärjistetysti ja leikillä voisi sanoa että yhdessä Nymanin teoksessa olisi rakennusaineet tusinaan Rileyn sävellyksiä, Glassia syntyisi ehkä puolet tästä ja rytmejä jäisi vielä reilusti yli melkein koko Steve Reichin tuotannon tarpeiksi.

Jos MGV on rikas, ripeä ja omintakeinen niin levyn päättävä pianokonsertto on hieman omituisessa seurassa tällä levyllä. Teos ei ole millään muotoa huono, mutta ehkä mahtipontinen nimi lupaa hiukan liikaa siihen nähden mitä sävellys pystyy lopulta tarjoamaan. Tämä tietysti sillä olettamuksella että pianokonsertolla viitataan perinteisen klassisen musiikin sävellysmuodon yhteen kuningaslajiin, jossa säveltäjä laittaa peliin kaiken osaamisensa ja solisti puolestaan kaiken ammattitaitonsa teoksen edestä.

Onko sitten konserton muoto rajoittanut sävellystyötä, mutta tradition taakka tuntuisi painavan tässä teoksessa enemmän kuin monessa muussa Nymanin työssä. Aikaisemmat tutut rytmit ovat nyt lähes poissa ja sävelkulut kallistuvat mielummin mollin kuin kepeän duurin puoleen. Eniten hämmennystä herättää kuitenkin pianon osuus, vaikka teemat ovat alunperin sävelletty Jane Campionin Piano-elokuvan musiikiksi niin ei tässä mitään solistista iloittelua kuulla vaan piano on lähes kuin mikä muu tahansa soitin säestävän orkesterin keskellä. Tässä on melkoinen kontrasti vaikkapa Nymanin myöhäisempään cembalokonserttoon verrattuna, joka olisi tyyliltään ollut paljon lähempänä levyn MGV-sävellystä. Konserton kolmas osa The Hut on kuitenkin nopea väriläiskä muuten niin tumman ja vakavan konserton keskellä.

Oman tunnistettavan tyylin luominen klassisen musiikin alalla on saavutus jota ei voi väheksyä, jos tyyli sattuukin olemaan helposti lähestyttävä ja sovitettavissa elokuvamusiikin tarpeisiin niin ei se itse sävellyksiä tai säveltäjän mainetta pahenna. MGV ja pianokonsertto ovat jonkinlaisia ääripäitä Michael Nymanin maailmassa ja tämän vuoksi tai tästä huolimatta levy on oikein hyvä aloituskohta Nymanin tuotantoon tutustumisessa siinä missä Piirtäjän sopimus tai kokoelmissamme oleva The Essential Michael Nyman Band. Oman aikamme säveltäjien kuuntelussa on sekin hyvä puoli, että levytykset ovat säveltäjän tahdon mukaisia ja Nymanin tapauksessa osin myös esittämiäkin, eli musiikki puhuttelee kuulijaa juuri niinkuin on tarkoitettu. Unohda sinäkin ennakkoluulosi ja kuuntele uutta klassista musiikkia!


Valentin Hintikka

Helmi-maaliskuu 2009

Page, Patti: Patti Page in the Land of Hi-Fi
(PolyGram, 1999)

Kantrivaikutteisena poptähtenä paremmin tunnettu Patti Page teki toukokuussa 1956 pikaisen vierailun lauletun jazzin puolelle ja levytti Pete Rugolon studio-orkesterin kanssa kokoelman jazzstandardeja nimellä In the Land of Hi-Fi. Levy-yhtiö Mercury julkaisi tuohon aikaan useampiakin levyjä Hi-Fi -nimekkeellä uutta LP-levyformaattia vauhdittaakseen, eikä äänentoistossa ole tosiaan valittamista näin 50 vuoden jälkeenkään.

Kappalevalinnoissa ei tällä levyllä harrastettu mitään yllätyksiä: 'Mountain Greenery', 'The Thrill Is Gone', 'I've Got My Eyes on You' tai 'Love For Sale' eivät ole sellaisia teoksia joista kuultaisiin ensiesitys tällä levyllä. Vuosisadan alusta lähtien tunnetuista ja suosituista amerikkalaissävelmistä, joilla monilla oli tausta musikaaleissa tai näyttämöllä, muotoutui jazzmuusikkojen ja kuuntelijoiden yhteisessä prosessissa eräänlainen laulukokoelma jota alettiin kutsua standardeiksi. Vaikka kappaleet olivat kaikille tuiki tuttuja, saatiin esityksiin vaihtelua erilaisilla sovituksilla ja tulkinnoilla. Näin vaikkapa Ella Fitzgeraldin laulamaa, Gershwinin säveltämää ja Nelson Riddlen sovittamaa Lady Be Goodia ei juuri tule sekoittaneeksi muihin levytyksiin vaikka sanat ja sävel samat kaikissa ovatkin.

Patti Pagen lauluääni ja taidot ovat varmasti riittävät popmusiikin puolella, mutta kuinka käy Pattilta jazz? Paljastuu, että aika hyvin eikä tarvitse juuri edes listata lieventäviä asianhaaroja. Jos kokemus ja varmuus eivät ole ihan maailmanluokkaa tämän genren parisssa, nokkela ratkaisu on kääntää nämä puutteet myönteisiksi ominaisuuksiksi eli uteliaisuudeksi, kokeilunhaluksi ja iloiseksi yrittämiseksi. Mahdollinen puuttuva syvempi tai kaikenkokenut tulkinta ei juuri haittaa kun Patti heläyttää reippaasti itsensä näköiset luennat vauhdikkaasti ja vaarallisia tilanteita pelkäämättä.

Varman päälle on pelattu myös säestävän orkesterin kanssa, Pete Rugolon bigbandin sovitukset on tietenkin viilattu mittatilaustyönä korostamaan Pagen parhaimpia puolia ja tukemaan solistia joka käänteessä. Viiltävän tarkka ja terävä torvisektio (mukana mm. J.J. Johnson, Kai Winding, Pete Candoli) kuten kappaleessa 'Lady Is a Tramp' käy kuin esimerkistä, millaiselta amerikkalainen studio-orkesteri 50-luvulla parhaimmillaan kuulosti. Kaikki ei kuitenkaan ole pelkkää ilotulitusta tai sirkushuveja, hitaammissa ympyröissä á la 'A Foggy Day' kuuluu hyvin miten yhtye myötäilee solistinsa äänen jokaista liikahdusta.

Jos viinitermein verrattuna muut konkarit ovat kypsiä, tammisia ja viipyileviä, niin olkoon Patti Page sitten se nuorempi ja räväkkä beaujoulais - silti tällainenkin ajaton levy vanhoista standardeista on mukava kuunnella ja ilo korvalle.

Valentin Hintikka

Tammikuu 2009

The Lato: Pehmeä paketti
(Harmonybrother, 2008)

Lepsämäläinen The Lato -yhtye lähestyi meitä ja kysyi olemmeko kiinnostuneita paikallisista äänitteistä. Vastaus oli välittömästi tietenkin myönteinen, ja muutaman kuuntelun jälkeen tuntui siltä että Kuukauden levykin on löytynyt.

The Lato esittää soulvaikutteista suomipoppia jossa on mukana myös enemmän kuin ripaus kotimaista iskelmää ja viihdemusiikkia. Konsepti ei sinänsä ole välttämättä erityisen uusi tai omaperäinen -  Agentsit, Yölinnut sun muut ovat olleet jo aikaisemmin samoilla apajilla, mutta The Ladolla onkin pari ässää hihassa joilla se erottuu edukseen muusta tarjonnasta. Ensiksikin sävellystyöstä päävastuun kantavalla Pekka Vainikaisella tuntuu olevan taito tehdä melodisia biisejä joissa on jokaisessa jotakin pientä mukavaa koukkua. Lisäpisteitä ropisee siitä että levyn 12 kappaleesta yksikään ei suoraan muistuta toistaan mutta punainen lanka on silti seurattavissa läpi koko levyn.

Siitä toisesta tukipilarista vastaa yhtyeen solisti Pete Tamminen, paikallisille muusikkopiireille tuttu nimi jo pidemmältä ajalta ja laulupuolen laki Klaukkalasta länteen. Takavuosina sambakouluakin pyörittänyt showmies on ehtinyt kelata kilometrejä jo mittariin vaikka huru-ukkoketjussa ei vielä pelaakaan, tämän musiikkityylin vaatima pohjakoulutus ja uskottavuus on ansaittu pitkillä vaihdoilla.

Kappaleissa lauletaan nimittäin itseironisen humoristisesti siitä kun tullaan yöksi kotiin niinkuin luvattiin, paikka ja aika meni oikein mutta päivästä ei ollut puhetta, ei päästäkään taivaaseen vaan putkaan Espooseen ja niin edespäin. Peten mainiossa laulussa kuuluu tismalleen miltä tuntuu kun elämän valttikortit on vaihteeksi takataskussa ja myöskin siitä kun ne välillä sieltä häviävät. Etäinen vertailukohta voisi olla Suurlähettiläät, mutta siinä missä kyseinen yhtye jää liian usein keinotekoisesti ruikuttamaan, The Lato painaa täyttä höyryä eteenpäin vaikka se pysyvä luonnerooli onkin kansakoulun joulunäytelmän lammas joka sanoo bää.

The Ladon ensijulkaisu ei suinkaan ole täydellinen: paikoin Peten suupielestä puolihuolimattomasti pudonneet tarinat lähtevät aavistuksen lepsusti ja toisinaan tulee taas kiire kun tekstittäjä ei ole malttanut karsia sinänsä mainiota asiaa ihan tahtien väliin sopivaksi. Nämä pienet puutteet saa kuitenkin helposti anteeksi, kun bändi soittaa itse keksimäänsä "Lepsämä-soulia" mehevästi ja notkeasti ja koko levystä jää päällimmäiseksi mielikuvaksi hyvät fiilikset jotka jatkuvat pitkään.

Valentin Hintikka

Takaisin sivulle Kuukauden CD kirjastossa