Vuoden 2007 kuukauden levyt kirjastossa

Takaisin sivulle Kuukauden CD kirjastossa

Marras-joulukuu 2007

rinneradio: on (RockAdillo records, 2007)

Miina Äkkijyrkän peltiveistos komistaa RinneRadion uusimman levyn kantta, ilmeisesti siinä otetaan monimielisesti kantaa urbaanin peltilehmän ja agraarisen perinnenaudan symbolein nykyajan ja menneen kulttuurin suhteesta. RinneRadion soittopelit ja etenkin primus motorin Tapani Rinteen puhaltimet ovat kuitenkin tämänkin levyn musiikillisessa sisällössä sulassa sovussa konemaailman avaruuksissa eikä mistään vastakkainasettelusta ole puhettakaan. Ihmisääni ja Juuso Hannukaisen perkussiot edustavat lisäksi man machine -hybridin humaania puolta, mutta kaikki elementit ovat kyllä tasapainoisessa suhteessa toisiinsa.

Tapani Rinne tunnetaan pitkän linjan fonistina ja taitavana muusikkona joka ei totisesti kaihda raja-aitojen rikkomista tai uusien asioiden kokeilua. Rinteen henkinen koti on jazzissa, mutta tällä levyllä ollaan jo niin pitkällä koneistetussa äänimaailmassa että jazzillisia elementtejä alkaa paikoin olla todella vaikea tunnistaa. Paradoksaalisesti instrumentin valinnassa on otettu tavallaan askel kohti menneisyyttä, klarinetti yhdistetään yleisesti mielummin vanhaan dixielandiin kuin moderneihin kokeiluihin mutta hyvin taipuu Rinteen pehmeän hivelevä klarinetti eksaktin äänisynteesin kaveriksi.

Rinteen teknisen taitavuuden viimenen osoitus on että levyä kuunnellessa ei juurikaan tule miettineeksi miten polveilevat ja toisiinsa sulautuvat puhallinosuudet on oikein soitettu, lopputulosta on vain mukava kuunnella ja nautiskella kekseliäästä ja moni-ilmeisestä soitannasta. Onpa äänessä sitten bassoklarinetti, es-klarinetti tai bassonokkahuilu, kaikki soi kepeästi, pakottomasti ja luontevasti.

Konepuolen päävastuu lienee Verneri Lumen heiniä, ja hattua täytyy nostaa tyylitajulle ja ammattitaidolle millä Rinteen klarinetteja kiritetään rytmikkäästi ja tuetaan pehmeästi pitkäsointisin jousimatoin siinä kohtaa kun tarvetta tulee. Ambient-tyylistä konetaustan tekoa voisi rinnastaa vesivärimaalaukseen: lapsetkin oppivat koulussa jo alaluokilla laveeraamaan isolla pensselillä mutta silti aloittelijan harjoitelmat ja mestarin vedot erottaa toisistaan välittömästi. Tälle levylle päätyneet taustamaalaukset on toteutettu mestarillisesti vähimmän tarpeellisen aineksen periaatteella, ei näistä voi ottaa pois mitään ilman että kokonaisuus romahtaa.

Levyn kappaleet on ryhmitelty sillä tavoin että musiikillinen juoni kuljettaa matkalle kristallinkirkkaiden äänisommitelmien maailmaan, alkupään teoksissa on jotakin japanilaistyylisen 80-luvun teknon mieleen tuovaa minimalismia. Ehkä se johtuu soundeista, mutta paikoin ollaan kun Ryuichi Sakamoton & YMO:n kyydissä. Loppupuolen kappaleissa mielleyhtymät ovat jo sinivalkoisen suomalaisia, kotimaisen perinnemusiikin klarinetti se siellä lurittelee tikanmäkisen koivikon siimeksessä haitarin säestyksellä. Erityismaininta täytyy vielä antaa levyn laulajattarille, jotka terästävät menoa paikoin viileän tyylikkäästi á la Björk, paikoin niin hienovaraisesti että laulua ei heti ihmisääneksi tunnistakaan.

Mukana tuleva bonuslevy onkin sitten sellainen täky että se melkein varastaa koko shown. Kansitietojen mukaan kappaleet ovat alkujaan varsinaista sillisalaattia sieltä täältä, livevedoista studioäänityksiin, mutta näin peräkkäin kuunneltuna ne kuulostavat kyllä melkoisen yhteneväiseltä kokonaisuudelta. Täällä venytetään se ambient-kokeilu niin pitkälle kuin kuulijan mieli sietää ja kuinkas ollakaan, sehän venyy Rinteen matkassa vaikka minne. Elektronimusiikin avaruudet yhdistyvät ikivanhan shamanismin taikaan ja kuulija ei voi kuin mesmeroituneena haukkoa henkeään, että tämän päivän musiikillakin voi olla vielä tällaisia voimia!

Valentin Hintikka

Lokakuu 2007

Amorphis: Silent Waters (Nuclear Blast, 2007)

Amorphiksen usealle vuosikymmenelle ulottuvan tarinan viimeiset vaiheet lienevät tuttuja kaikille hevin ystäville. Kun vokalisti Pasi Koskinen jätti yhtyeen useiden epätasaisten levyjen jälkeen, moni uskoi bändin tarun olleen lopussa. Vaan toisin kävi: orkesteri löysi tuntemattomasta Tomi Joutsenesta erinomaisen nokkamiehen, teki uransa hienoimpiin kuuluvan levyn ja palasi kertaheitolla yhdeksi maamme seuratuimmista bändeistä. Tämä tapahtumaketju oli niin voimakas ja selkeä, että enpä ihmettelisi, vaikka vielä vuosienkin päästä puhuttaisiin vastaavissa tapauksissa ”Amorphis-ilmiöstä.”

Edellisen albumin resepti osoittautui niin toimivaksi, ettei bändi ole halunnut lähteä muuttamaan toimivaa konseptia. Silent Waters on äänitetty samassa studiossa kuin Eclipsekin, Marco Hietala tekee jälleen hienoa työtä laulutuottajana ja lyriikat ovat edelleen ammennettu kansantarustostamme. Ratkaisu on onnistunut, sillä albumi ei kuulosta lainkaan varman päälle laskelmoidulta, vaan ennemmin Eclipsen parannellulta versiolta. Ilmeisesti yhtyeen nälkä on kasvanut syödessä, sillä Amorphis tuntuu olevan vielä entistäkin hurjemmassa iskussa.

Ensivaikutelma oli kuitenkin erilainen. Taannoin julkaistu Silent Waters –sinkku ei vaikuttanut yhtä tanakalta pelinavaukselta kuin House of Sleep, eivätkä levyn muutkaan kappaleet tehneet aluksi sen kummempaa vaikutusta. Mutta osa albumin hienoudesta piileekin nimenomaan siinä, että tasaisen vahvoista kappaleista koostuu erittäin eheä ja johdonmukainen kokonaisuus. Siinä, missä ensitutustumisella näytti olevan vain nippu perinteisen vankkoja biisejä, onkin nyt sähäkästi esitetty voimakkaiden riffien ja kuulaiden melodioiden viidakko, josta löytyy koko ajan uusia kohokohtia. Aika näyttää, minkälaisia Amo-klassikkoja muodostuu vaikkapa sellaisista voimannäytteistä kuin Shaman, Towards and Against tai I of Crimson Blood.

Amorphiksella on aina ollut oma tunnistettava soundinsa, ja se on hiottu nyt melkeinpä huippuunsa. Silent Waters esittelee kattavasti kaikki yhtyeen hyvät puolet, kuten erinomaisen melodiantajun, muusikoiden tehokkaan yhteispelin sekä sopivasti annostellun kokeilunhalun, mutta jättää ne aikojen saatossa nähdyt heikkoudet minimiin. Toisin sanoen kyseessä on albumi, joka pyyhkii pöytää suurimmalla osalla muista melodisista metallilevyistä. Amorphis-ilmiö on jälleen tuottanut iloksemme uuden helmen

Saku Schildt

Syyskuu 2007

Pan Sonic: Katodivaihe = Cathodephase ([ei julkaisutietoja], 2007)

Onko se musiikkia? Kysymys ei ole uusi popmusiikinkaan alalla, mutta sitäkin voi joku pohtia Pan Sonicin uutta levyä kuunnellessa. On siinä rytmi, joskus jotakin etäisesti sävelkorkeutta muistuttavaa ääntä, mutta sitäkin enemmän kaikenlaista hälynomaista ainesta ilmeisen tarkoituksellisesti järjesteltynä ja esille pantuna. Mitäs peliä se sellainen on? 

Futurismi, dada, avantgarde ja kokeilu pistivät musiikin ajattelua uusiksi aikoinaan samalla tavalla kuin muitakin esittäviä taiteita, Schönberg teki selvää perinteisestä tonaalisuudesta ja studioiden laboratoriomaisissa oloissa tehtiin uutta uljasta musique concretea kaikista mahdollisista ja mahdottomista äänistä. Jonkinlainen päätepiste tälle tielle lienee John Cagen konseptit neljän ja puolen minuutin hiljaisuuksineen. Se, että kuunteliko tätä taidetta oikeasti kukaan ei mahdollisesti ollut tekijöilläkään ihan ensimmäisenä mielessä. 

Kuinkas tämä sitten popmusiikkiin liittyy? No, kaikenlaista meteliä kuunneltiin myös kevyemmän musiikin viitekehyksessä hyväksyttynä – tai ainakin siedettynä - jo 60-luvun tajunnanlaajennuksesta alkaen, taidemusiikin ankarat avantgardistit herättivät ihailevaa kiinnostusta poppareidenkin keskuudessa. Helppo näitä linjoja on historiassa seurata, samaa jatkumoa ja ennakkoluulotonta asennetta nykyajan ambient, elektro ja tekno on siinä missä Varesen varhaiset sireenit tai Mosolovin valimot. 

Kun puhutaan Pan Sonicista, ei puhuta kuitenkaan radion soittolistojen vakiotäytteestä tai rockin iltapäivälehtien säännöllisestä lemmikistä. Suomalaiseksi yhtyeeksi Pan Sonicin suurin yleisö on poikkeuksellisen suureksi osaksi muualla maailmalla, mutta kukas sitä profeetta omalla maalla olisikaan jos Him:iä tai COB:ia ei lasketa. Suomessa sinänsä on sähköiselläkin musiikilla kunniakkaat ja pitkät perinteet Erkki Kurenniemen tai Jukka Ruohomäen pioneerityöstä alkaen. Perinteiden mukaista on myös käyttää yksittäiskappaleina valmistettuja soittimia kaupasta ostettavan raudan sijaan, koneromantiikkaan kuuluu myös keksijän ja rakentelijan eetos läheisesti. 

Mika Vainion ja Ilpo Väisäsen muodostaman Pan Sonicin ajaa marginaaliin ilmeisestikin melodioiden puuttuminen. Yleinen maku vaatii melodioita, teknossa ja ambientissa on edes minimaaliset vaatimukset täyttävät harmoniat ja hip hopissakin sentään ihmisääni jos varsinainen laulu puuttuu. On tosin Pan Sonicilla vielä matkaa totaaliseen äänten anarkiaan, jonkun japanilaisen Zeni Gevan apokalyptisestä noise-äänihelvetistä ollaan onneksi vielä kaukana. 

Jos tästä kynnyksestä yli pääsee, niin kuulija palkitaan monimuotoisella ja kekseliäällä äänimaailmalla. En tiedä onko tämä rienausta tekijöiden tarkoitusperiä kohtaan, mutta Katodivaiheen paras ominaisuus on se että se on, no, hauska! Ei siis koomisesti hauska tai vitsikäs, vaan jollakin tavalla rento ja leikkisä, kun tekijöillä on ollut vapaat kädet toteuttaa visioitaan. Soundipoliittisesti kuiva tikutus tai pisteliäs nakutus yhdistyy rouheaan pärinään ja tarkka mutta elävä rytmi sykkii eteenpäin. Konemusiikin paradoksi on, että vaikuttavinta musiikia syntyy kun ihminen houkuttelee sähköstä elävää ja humaania ääntä. Eipä ne koneet omin päin itsekseen mitään tee, paitsi Stanislaw Lemin konekansan tarinoissa. 

Ambientin vellovaan syleilyyn ei tällä levyllä hukuta, jos jotakin laveita maalailuja välillä panoroidaan niin ei kauaa kestä kun oskilloskoopin käyrä kilahtaa jo kanttiaaltoa päin. Nämä äänet ovat pääosin vikkeliä, valppaita ja ketteriä, mutta ei niin säikkyjä etteikö niiden puuhasteluissa pysyisi perässä. Paikoin mielessä käy Kraftwerkin svengaavimmat säksätykset, vaikkakin vain ohimennen.  

Aikaisempin Pan Sonicin levyihin verrattuna Katodivaiheella on enemmän tunnistettavia rakenteita ja todellakin muutamia melodiaksi ehkä luettavia ääneksiä. Kokeilin remixata Katodivaihetta Boschin WTL 6061:n kanssa (käytännöllisemmin orientoituneiden mielestä koneellinen pyykinkuivausrumpu), mutta tulos ei ollut yhtä hyvä kuin jonkun Vakion tai Kulman kanssa. Lopputulos oli kyllä lämmin ja analoginen niinkuin kuiva, puhdas ja lämmin pyykkikin kokeilun päätteeksi, mutta Katodivaihe on niin tarkkaan punnittu ja yhdistelty kokonaisuus että siihen ei ole lisäämistä. Leikki leikkinä, mutta helpommasta päästä tämä levy kuitenkin on Pan Sonicin tuotantoon tutustuttaessa. Tiukemmat puristit saattavat vierastaa levyllä käytettyä uutta ja eksoottista instrumenttia, selloa, mutta se lienee heidän ongelmansa.

Niin, onko se musiikkia? Ehkä kysymys on väärin aseteltu, hedelmällisempää olisi pohdiskella vaikkapa millaista ääntä syntyy yhden käden taputuksesta…

Valentin Hintikka

Elokuu 2007

Spock's Beard: V (InsideOutMusic, 2000)

"Mahdollisesti rock'nroll on peräisin Amerikasta, mutta Amerikka on peräisin Englannista!"

Tämä brittiläinen - muistaakseni billypiireistä levinnyt - tokaisu tiivistää aika hyvin mistä Spock's Beard-progeyhtyeen touhuissa on kyse. Vaikka yhtye on kotoisin Los Angelesista ja välillä vedetään länsirannikon jenkkirokkia kuin parhaatkin eaglesit, niin musiikillisissa lähtökohdissa kuuluu kaikkein selvimmin vanhan liiton engelsmannien sivistynyt edistyksellisyysperinne.

Nyt puhutaan siis progressiivisesta rockista ilman mitään lisämääreitä kuten sitä alunperin vedettiin. Tämän päivän progen yleisin lisämauste lienee heavy, mutta Spock's Beard on ratkaissut perinteen ja nykyajan dilemman käyttämällä musiikissaan eteenpäinvieviä ja energisiä elementtejä. Yhtyeen paras puoli on se vimma ja innostus jolla biisit vedetään ilmoille. Malttia ja kokemusta on kuitenkin sen verran laitettu mukaan ettei homma mene ihan kaahaamiseksi ja kohkaamiseksi.

Mediassa Spock's Beardia on hanakasti verrattu Genesikseen, mutta ainakin tällä levyllä osuvampi vertailukohta on kyllä ehdottomasti 70-luvun alkupuolen Yes. Siinä oli samalla tavalla uusia ideoita, hyviä kappaleita ja tärkeänä osana taito soittaa ja sovittaa ne ideat toimivaksi kokonaisuudeksi.

Samaan tapaan popsävyt ja vaikutteet ovat pinnassa myös Spock's Beardilla, mutta eipä niitä olla erityisesti peiteltykään. Se missä Spock's Beard erottuu kuitenkin Yes:stä on kokonaissoundin tietynlainen "amerikanfiltteri" ja kurinalaisempi ja tiukempi ote. Vaikka Spock's Beardin jäsenet täyttävät kirkkaasti progen tekemiseen tarvittavat soittimien hallinnan vaatimukset, yksittäisiä taidonnäytteitä ei tällä levyllä esitellä vaan pääosassa on koko yhtye yhtenäisenä yksikkönä.

Eihän se ihan helppoa ole jatkaa aikanaan suositun mutta sittemmin omaan mahtipontisuuteensa lähes menehtyneen genren perinteitä ja onnistua silti luomaan jotakin omaa, jos nyt ei sitten täysin omaperäistä ja kaiken mullistavaa musiikkia. Spock's Beard tunnustaa hienosti väriä eikä kiistä menneisyyttä, mutta ei myöskään jää piehtaroimaan siinä vaan jatkaa eteenpäin. Tämän levyn jälkeen ilmestyi samalla kokoonpanolla vielä rockooppera Snow, jonka jälkeen perustajaveljeksistä Neal Morse lähti soolouralle.

Levyn päättävä 27-minuuttinen "The Great Nothing" on 6-osainen teos teoksen sisällä josta ei tottavie voi sanoa että Yes teki sen saman aikanaan paremmin. Silti sukulaisuussuhde vaikkapa "Yes Albumin" raidoille on ihan selvä. "V" on timmi paketti hyvässä vaiheessa uraa olevalta progebändiltä tällä vuosituhannella, siinähän sitä on jo meriittiä kuukauden levyksi asti.

Spock's Beard

• Neal Morse (lead vocals, piano, all synths, acoustic guitar) 
• Ryo Okumoto (Hammond organ and Mellotron)
• Dave Meros (Bass, stand-up bass, vocals, french horn)
• Nick D'Virgilio (Drums, percussion, vocals)
• Alan Morse (Electric guitar, vocals, cello and sampler)

Valentin Hintikka

Kesä-heinäkuu 2007

Holmes Brothers: State of Grace (Alligator Records, 2007)

Mehevä kitarariffi, hiipivä urku, imaiseva rytmi ja kaiken kruunaava rehevä laulu - tästä lähtee "Smiling Face Hiding a Weeping Heart" ja Holmes Brothersien uusin levy State of Grace. Hulppea lauluääni kuuluu Wendell Holmesille, joka ei olekaan mikään poikanen musiikin teossa. Vaikka Holmes Brothersien ensilevy ilmestyi vasta 1989, veljesten Wendellin ja Shermanin musisoinnin juuret ovat jo 60-luvun New Yorkissa ja siihenkin pisteeseen päästyä oli jo kilometrejä ehtinyt kertyä mittarissa.

Holmes Brothersien, jonka muodostavat laulaja-kitaristi Wendellin lisäksi laulaja-basisti Sherman ja laulaja-rumpali Popsy Dixon, tavaramerkkinä on ollut saumaton stemmalaulu ja roots-musiikin eri lajien sujuva hallinta ja yhteen sulauttaminen. Blues, rock, soul, pop, gospel ja kantri ovat kaikki yhtä painavia osia veljesten musiikissa ja jotakin kritiikin poikasta onkin kuulunut "sillisalaattimaisesta" ohjelmistosta. No, se nyt vaan on nykyaikaa että vaikutteet sulautuvat ja eihän sitä parasta musiikkia ennenkään mihinkään lokeroon ole saatu lukittua.

Kaikki kunnia Norah Joneseille ja muille perinnemusiikin lipunkantajille, mutta ei siitä mihinkään pääse että kun ikää on lisää niin perspektiivi on laajempi ja tulkinnassa on enemmän painoa ja syvyyttä kuten näillä herroilla. Ikä sinänsä ei ole mikään tae ja automaatti soiton ja laulun kypsymiseen, voi sitä kalkkeutua pelimanninakin katkeraksi jurnuttajaksi mutta Holmes Brothersien elämän koulusta on tullut näköjään kiittäen hyväksytyt paperit. Laulu on pettävän helpon kuuloista ja rentoa eikä kuulijalle ei tule hetkeäkään mieleen epäillä etteikö asiat olisi juuri näin kuten Holmes-Holmes-Dixon lauluissaan kertovat. Sitä uskottavuutta kun ei voi tehdä tai ostaa kaupasta, se täytyy ansaita.

Bluesia ja maanläheistä tunnetta on tälle levylle kaadettu kukkuramitoin mutta valtavirrasta poiketen sävelet kaikuvat useammin duurissa kuin mollissa. Tähän on ehkä pohjana gospelin suuri vaikutus ja osuus veljesten musiikillisesta aluskasvistosta. Hengellisesti yksioikoisemmin ja kapeakatseisemmin suuntautuneiden veljien keskuudessa ei näin laajaa pyhän musiikin käyttöä maallisen musiikin seassa ole aina katsottu hyvällä, mutta Wendell on kuitannut ristiriidan omalta kohdaltaan näin: "Jeesus muutti veden viiniksi, ei viinin vedeksi". Ja onhan näitä epäilyksiä esitetty että itse pastori Gary Daviskin olisi pihan rappusilla soitellut vallan toisenlaisten huoneiden kuin kirkon taustamusiikia aina kun rouvan silmä vältti. Eli traditiostahan tässä vaan kiinni pidetään ja toisaalta ei tämä mikään saarnaava käännytyslevy ole, vain luonteva muistutus gospelin taustasta ja merkityksestä koko mustan musiikin historiassa.

Vaikka omassa laarissa olisi varmaan biisejä riittänyt ihan tarpeeksi asti niin avaralla mielellä on silti käyty mm. John Fogertyn tai Nick Lowen kaapilla kuikuilemassa. Bad Moon Rising saakin näiltä miehiltä sellaisen zydeco-käsittelyn että haitarit soi ja viulut raikaa. Mikäli mahdollista, niin veljekset pistävät svengi-asetuksia vielä pykälän pari notkeammalle kuin CCR:n alkuperäisessä ja sehän kertoo soittotaidoista jotakin se. Elvis Costellon tunnetuksi tekemä (What's so funny 'bout) Peace, Love and Understanding? puolestaan on Holmesien käsissä vain n. 100% orgaanisempi ja pehmeämpi.

Nimivieraiden ja muiden perinnesävelmien löytämisen jätän tässä kuulijoiden iloksi, State of Grace on hyvää musiikkia ja sellaisen sanallinen kuvailu on aina vähän turhauttavaa. Tämä musiikki parantaa ja tukee, siitä tulee hyvälle mielelle ja siinä on voimakas "do the right thing" -henki. Vähän niinkuin kotimaisessa tanakassa perinneruuassa: joka toinen suupala pyörryttää ja päästä huippaa mutta jokaisella puraisulla saa lisää voimaa ja tolpillaan pysytään.

Valentin Hintikka

Toukokuu 2007

 Arcade Fire: Neon Bible

The Arcade Firen perustivat aviopari Régine Chassagne ja Win Butler Montrealissa 2003. Heti seuraavana vuonna julkaistiin esikoislevy Funeral, joka teki yhtyeestä maailman puhuttavimman myyntilistojen ulkopuolisen rock-nimen.

Hartaudella odotettu seuraaja Neon Bible tuotiin kuuluville maaliskuussa 2007. Se on kerännyt kansainvälisissä musiikkilehdissä lähes poikkeuksetta vakuuttavia tähtiryppäitä ja herättänyt toimittajien piirissä pihkaantunutta kotkotusta. Trenditietoisten hip-poppareiden kansoittamat konsertit ovat nekin olleet pieniä mediatapauksia.

Kanadalaisten korkealentoinen kevät huipentui toukokuussa, kun yhtye pitkän odotuksen jälkeen noteerattiin näkyvästi arvovaltaisessa "Kuukauden CD-levy Nurmijärven kirjastossa" -julkaisussa.

Arcade Firen outo lumovoima perustuu samaan vaikutelmaan, mihin perustui Lordin voitto euroviisuissa: yhtye on kuin lauma kellarissa kasvaneita, jotka eivät ulos päästyään oikein tiedä kuinka täällä on ollut tapana
käyttäytyä. Liukuhihnatuotantoon siirtyneen musiikkiteollisuuden hallitsemassa MTV-maailmassa kummastus ja ihastus astuvat usein käsikynkkää.

Kukaan ei ole ollut kellarissa kertomassa, että ei rock-kappaleessa voi käyttää hanuria, harppua tai kaikenmaailman kilkuttimia. Tai että tarmokasta käsien läpsyttelyä ja toistuvia "Go!" -huudahduksia on pääsääntöisesti, eritoten rauhan aikana, syytä välttää.

Kun jokainen työhönsä vakavasti suhtautuva sovittaja tietää, että pienehkötkin jousisektiot aiheuttavat voimakkaasti kohonneen mahtailu- ja imelyysriskin, menevät nämä onnettomat ja vuokraavat unkarilaisen sinfoniaorkesterin, täysikokoiset kirkkourut sekä
kymmenpäisen vaskiyhtyeen. Läpsyttelevät sitten vain tyytyväisinä ja huudahtelevat "Go!".  

Mahtaileva, imelä tai naurettava Arcade Fire ei kuitenkaan ole. Jollakin kellarissa kasvaneen ihmeellisellä vaistolla yhtye saa oudoimmatkin sovitusideansa kuulostamaan luontevilta. Parhaimmassa indie-hengessä valetulle mollirock-sokkelille rakennetusta musiikista kuuluu poikkeuksellisen voimakkaasti tekemisen vimma.

Omaehtoiset instrumentaatiot ja yllättävät sovitukset eivät ole itsetarkoituksellisia, vaan tuovat onnistuneisiin kappaleisiin viimeisen loistavuuteen tarvittavan rikasteen. Suuresta sydämestä kielii sekin, että esitystilanteissa soittajilla on tapana vaihdella soittimia ex tempore, jopa kesken kappaleen.

Vailla perinnetietoutta ei toki tässäkään ryhmässä olla. Esimerkiksi Keep the car running, Antichrist television blues ja Windowsill voisivat hyvin olla Bruce Springsteenin laulukirjasta lähtöisin: Pomosta muistuttavat paitsi sävelkulut, myös tiettyjen tekstien romantisoiva yhteiskuntakritiikki.

Beach Boysiin jo nimessään viittaava Black wave/Bad vibrations puolestaan alkaa sellaisella mielitauti-surfilla, että jos melodiavelho Brian Wilsonin epävakaassa päässä on pahimpien katvealueiden aikana jotakin soinut, sen on täytynyt olla tällaista.

Kuitenkin Arcade Fire on yhtye, jolle on melko toivotonta etsiä verrokkeja. Epäonnistumaan tuomittuja ovat myös yritykset hahmottaa se sanoin. Kellaribändi rakentaa sävelensä ristiriitaisuuksille ja kuulostaa siksi lähes aina vain omalta ihanalta itseltään.

Yhtye on dramaattinen ja maanläheinen, ahdistunut ja leikkisä. Se muistuttaa, että surumielen ja haikeuden voi vaatettaa myös duuriin. Parhaimmillaan se onkin ollessaan samanaikaisesti hauska ja koskettava, niin kuin lapsi, joka laulaa ohi nuotin mutta eläytyen "Karhunpoika sairastaa".

Ilkka Mikkola

Huhtikuu 2007

Alan Parsons: Valid Path (Eagle Records, 2004)

1970-luvun kultaisina vuosina eräs studioäänittäjä teki liudan mystissävytteisiä teema-albumeja pyramideista, Edgar Allan Poen tarinoista, roboteista ja valvontayhteiskunnasta. Tekniset taitonsa tämä kyseinen studio engineer oli jo osoittanut Beatlesin Abbey Road- ja Pink Floydin Dark Side of the Moon -levytysprojekteissa. Miehen nimi on Alan Parsons.

Levytystahti on sittemmin harventunut mutta musiikki ei näköjään jätä miestä rauhaan vieläkään, vuonna 2004 on julkaistu toistaiseksi viimeisin äänite Alan Parsonsin studiosta. Tämän vuoden aikana julkaistaneen Parsonsin koko tuotanto uudelleen masteroituina, kiillotettuina ja täydennettyinä laitoksina. Näitä odotellessa on vertailun vuoksi mielenkiintoista kuunnella mitä viime aikoina on tapahtunut.

Alan Parsonsin tavaramerkkinä on ollut briljantin äänitys- ja tuotantoprosessin lisäksi runsas sähkösoittimien käyttö, aikaisemmin syntetisaattorit ja sekvensserit maalailivat ulkoavaruudellisia visioita mutta tänä päivänä soittelu sujuu tietysti tietokoneen avulla, kansilehtisen perusteella Nuendoa ja Logicia on ainakin käytetty ohjelmistoina. Kaikki tekniikka on kuitenkin valjastettu palvelemaan musiikillista näkemystä ja Parsonsilla onkin ollut tietty hittivainu tehdä sujuvaa mutta ei yhdentekevää popmusiikkia. 80-luvun moroder-donnasummer-biittiä käytetään aivan surutta näin parikymmentä vuotta myöhemmin ja yllättävää kyllä lopputulos ei kuulosta edes vanhentuneelta tai nolostuttavalta. Erilaiset ääniefektit tuovat myös mieleen kaikuja Tales of Edgar Allan Poe -levyltä mutta kuten silloinkin, kyseessä on ihan tarkoituksella mietitty juttu eikä hetken mielijohteesta lisätty kikkailu.

Mielleyhtymiä Pink Floydin tuotantoonkaan ei ole erityisesti viitsitty piilotella saati karsia, näinpä kaiken kukkuraksi itse David Gilmour loistaa levyn avauskappaleen "Return to Tunguska" kitarasooloissa. Noin yleisesti kaikki muukin aikaisemmin hyväksi havaittu on mukana tällä uusimmallakin levyllä, ehkä sieltä täältä vähän päivitettynä mutta mitään isompaa remonttia ei ole tarvinnut tehdä missään kohtaa. Joko aikaisemmat levyt olivat reilusti edellä aikaansa tai sitten Parsonsin projektit vain ovat ajatonta laatua, minkä vaihtoehdon puoleen olen itse enemmän kallistunut.

Aiemminkin on ollut vähän epäselvää mikä on ollut Alan Parsonsin osuus varsinaisessa musiikin säveltämisessä. Tälle levylle on aisapariksi löytynyt vähän kuin Eric Woolfsonin saappaisiin P.J. Olsson, tosin Woolfson itsekin on krediittien mukaan ollut mukana sävellystyössä. Alan Parsonsin poika Jeremy vilahtelee myös Nuendo- ja sekvensointihommissa. Lopputulos on kuitenkin tälläkin kollektiivilla samansuuntainen kuin ennenkin, laulajat ja soittajat voivat vaihtua ja vaihtuvatkin levyjen välillä mutta linja pysyy.

Alan Parsonsin levyjä on ollut erityisen helppo kuunnella silloin, kun pelkkä elektro kuulostaa liian kylmältä, teknopop liian tyhjänpäiväiseltä ja kokeellinen rock liian vaikealta. Alan Parsons on hyvin tuotettua kuten Steely Dan, progressiivista kuten Pink Floyd, melodista kuten The Beatles ja sähköistä kuten Jean-Michel Jarre. Silti Parsonsin tunnistaa omaksi jutukseen, ja saatavissa olevan todistusaineiston mukaan resepti on ollut kunnossa heti alusta alkaen. Valid Path on hyvä nimi levylle, joka sisältää menneeseen pohjautuvaa mutta nostalgiavapaata popmusiikkia ja jatkaa hyvin valitulla polulla eteenpäin.

Valentin Hintikka

Maaliskuu 2007

КОНДАКОВ АНДРЕЙ: РОМАНС
Andrei Kondakov: Romance (Bomba-Piter, 2006)

Jazzmusiikin yksi voima on aina ollut erilaisten rajojen ylittäminen ja sulattaminen, olivatpa ne sitten maantieteellisiä etäisyyksiä, kansallisuuksia tai musiikillisia vaikutteita. Alkuperä voi olla tiukasti kiinni afroamerikkalaisessa kulttuurissa, mutta se ei ole estänyt jazzin kehittymistä universaaliksi musiikin kieleksi joka ei ole museoitunut tai muumioitunut. 

Tietysti tästäkin voidaan keskustella, tokaisihan Frank Zappa jo aikoja sitten että eihän jazz kuollut ole - se vain haisee kummalle, mutta vaikkapa kotimaisen jazzin uutta polvea kuunnellessa ei voi väittää että jostakin homeisesta kierrätyksestä olisi kyse. Saman perimän toisen haaran eli bluesin tila voi jo kirvoittaakin sitten kitkerämpiä kommentteja tai huolta esittäjäkunnan eläköitymisestä ja perinnön vesittämisestä.

Andrei Kondakov on vuonna 1962 syntynyt venäläinen jazzpianisti, joka on julkaissut äskettäin levyllisen soolopianokappaleita nimeltä Romanssi. Äskeiseen johdantoon liittyen ei ole mitenkään kummallista, että kyseisen pianistin kotimaata ei voi soiton tai melodioiden perusteella juurikaan arvailla. Sujuvan kuuloinen tekniikka viittaa kuitenkin siihen että soitonopetus on ollut kohdallaan ja levynkansista paljastuukin opinahjoksi Leningradin konservatorio 1987.

Levy alkaa virkistävän poikkeuksellisesti klassisella kitaralla, pianolla ja kontrabassolla esitetyllä välisoitolla, joka on nimensä mukaisesti todella vain lyhyt aloitus ja kestää alle minuutin. Tällä saadaan kuulija mukavasti tuupattua irti mahdollisista ennakko-odotuksista pianistin soololevyn suhteen. 

Nimikappale Romanssi helmeilee kirkkaasti ja täyteläisellä soundilla, tyylillisistä esikuvista tulee mieleen heti Chick Corea mutta heti on myös todettava, että pienintäkään todellista vaaraa sekoittaa nämä kaksi pianistia ei ole, Kondakov on löytänyt ihan oman äänensä vaikka keskitempoista mainstream-oloista soolopianojazzia tässä soitetaankin.

Koko levyn nimeksi Romanssi on myös siten osuva, että tietynlaista liikettä kohti romanttisesti muotoiltua kaunista melodiaa kohti tehdään, mutta varsinaista hempeilyä ja imelyyttä visusti vältellen. Kyllähän näitäkin kappaleita voisi jossakin kokolattiamatolla verhoillun pianobaarin nurkassa soitella hillityn whisky sourin tai martinin taustalle, mutta silti hieman väärässä ympäristössä silloin oltaisiin.

Toinen jazzpianon titaani jota ei voi tällaisia levyjä kuunnellessa mainitsematta ohittaa on tietysti Keith Jarrett, mutta hän menee improvisaatioissaan ihan eri tienhaaroista vaikka samoilla kylillä pyöritäänkin. Jarretilla on selvästi villimpi ote vaikka To the Sun-kappaleessa Kondakov toisella kädellä flyygelin kieliä vähän demppaileekin kuten oheisen Kondakov-sivun kuva antaisi olettaa: http://www.jazz.ru/eng/pages/kondakov/

Heikkoa lenkkiä ei näistä kappaleista oikein löydy, ja vastaavasti parhaan kappaleen valintakin on vähän kyseenalaista. In the Library on ainoa jossa on vähän bluesimpaa otetta mukana, nimikappaleen serkku The Sea Will Wave Footprints Away edustaisi ehkä puhtaimmillaan koko levyn linjaa. Jos nyt jotakin pitäisi oikein kritisoida, niin puuttuuhan tältä levyltä sellainen villi riemu tai intohimo mutta kun selvästi kuulee että soittaja on kotonaan tällaisen hillitymmän materiaalin kanssa niin minkäs sille voi. Kyllä niitä räiskyvämpiä pianistejakin maailmalla riittää.

Välisoittojen kitaraa soittaa Paul Bollenback ja kontrabassoa Eddie Gomez, ehkä heidän soittoaan olisi kuunnellut enemmänkin kuin minuutin kerrallaan mutta toisaalta tällainen todella pitkälle viety välisoiton määritelmän ankara noudattaminen antaa ihan yllättävää ryhtiä koko levylle. 

Olipas virkistävää pianojazzia!

Valentin Hintikka

Helmikuu 2007

     Gogol Bordello: Gypsy punks - underdog world strike
(Side One Dummy Records, 2005)

Rock on siitä mukava musiikkityyli, että siinä voi verrattain yksinkertaisilla ideoilla tuoda uusia ja raikkaita tuulia koko genreen. Yksi tällainen keksintö on esimerkiksi liittää perusasetelmaan vaikutteita jostain aivan toisenlaisesta musiikista. Esimerkiksi sellaiset yhtyeet kuin The Pogues, Flogging Molly ja Dropkick Murphy’s havaitsivat jo hyvän aikaa sitten, että yhdistämällä punkrockin vauhdin irlantilaisen kansanmusiikin melodioihin saadaan aikaan vastustamattoman vauhdikkaita ralleja, jotka nostattavat ravintoloissa spontaania yhteislaulua ja samaan aikaan myös koskettavat haikeudellaan. Myös Gogol Bordello jalostaa samaa ideaa, mutta vetäisee mukaan aivan uuden tyylilajin.   

Kun romaniperheen vesa Eugene Hütz muutti Itä-Euroopasta New Yorkiin hänen yksi tavoitteensa oli jättää menneisyys taakse ja aloittaa uudessa maassa puhtaalta pöydältä. Toisin kävi, sillä hänen uuden yhtyeensä tavaramerkiksi muodostui villi yhdistelmä punkin vimmaa ja verenperintönä saatua mustalaismusiikkia. Huhu kovasta keikkabändistä alkoi nopeasti levitä ja nykyään Gogol Bordello on noussut pinnalle jo ympäri maailmaa. Suomessakin bändi on käynyt ahkerasti, esimerkiksi viime kesänä orkesteri esiintyi Ruisrockissa. 

Maine ei ole tullut syyttä. Aika paatunut kyynikko saa olla, jos Gogol Bordellon paksu poljento ei saa menokenkiin vauhtia. Bändin konsepti on kerta kaikkiaan vastustamaton: punkin energiaa, intohimoisia romanimusiikin melodioita ja jopa dubin hämyisyyttä. Viulu vinkuu kiihkeänä, haitari komppaa sähkökitaran kanssa kekseliäästi ja koko levyltä välittyy syntisen riemukkaan juhlan tunnelma. Aivan oma lukunsa on vokalisti Hütz itse, sillä miehen veikeä ja maaninen ulosanti on jäljittelemätöntä.  

Gypsy Punks : Underdogs World Strike ei ole kappalemateriaaliltaan virheetön levy, vaan mukaan mahtuu latteitakin biisejä. Orkesteri on kuitenkin niin hyvässä vedossa, että tylsistymään ei pääse. Timanttikappaleet ovatkin sitten taas loistavia – esimerkiksi levyn aloittava kaksikko Sally sekä I Would Never Wanna Be Young Again saavat kotioloissakin hyppimään tasajalkaa.  Ja sinkkuhitti Start Wearing Purple on kirkkaasti yksi parhaista viime vuosina julkaistuista biiseistä, genreen katsomatta.  

Jos kylmä talvi tuntuu pitkältä ja raskaalta, löytyy tästä levystä oiva ensiapu. Gadjo Dromestir! Mishto!

Saku Schildt

Tammikuu 2007

Dmitri Sostakovits (1906-1975): Violin concertos
(Naive, 2006)

Viulukonsertto 1 a-molli opus 99 (opus 77), viulukonsertto 2 cis-molli opus 129.

Sergey Khachatryan, viulu

Orchestre National de France, joht. Kurt Masur

Tämän kuukauden levy on nuoren lupaavan tähden uutuuslevytys Dmitri Sostakovitsin viulukonsertoista. Sostakovitsin ensimmäistä viulukonserttoa pidetään yhtenä hänen merkittävimmistä sävellyksistään 10. sinfonian, 5. jousikvarteton ja ensimmäisen sellokonserton ohella. Vaikka Sostakovitsin musiikki olikin tiukasti sidottu syntyhetkensä neuvostoliittolaiseen kulttuuriin ja poliittiseen ilmapiiriin, se on kuitenkin klassista musiikkia sanan todellisessa, aikaa kestävässä merkityksessään. Keskityn tässä esittelyssä ensimmäiseen viulukonserttoon.

Dmitri Sostakovits aloitti ensimmäisen viulukonserttonsa säveltämisen jo 1948-49, mutta konserton ensiesitys Leningradissa oli niinkin myöhään kuin vasta 1955. Sodanjälkeisessä Neuvostoliitossa Sostakovits joutui julkaisemaan viulukonserton sijasta isänmaallisempaa ohjelmallista musiikkia ja viulukonsertto jäi pöytälaatikkoon seitsemäksi vuodeksi Sostakovitsin poliittisen epäsuosion johdosta.

Mestariviulisti David Oistrakh, Sostakovitsin hyvä ystävä ja jolle konsertto on omistettu, vei teoksen mukanaan Yhdysvaltoihin ja kylmän sodan lientyessä konsertto sai vihdoin myös ensiesityksensä. Neuvostoliitossa teos yritettiin vaientaa kuoliaaksi, mutta vastaanotto Carnegie Hallissa joulukuussa 1955 oli täsmälleen päinvastainen ja kansainvälisen suosion paineesta konsertto sai myös julkaisuluvan.

Mitään kepeää wieniläisklassista ei Sostakovitsin tuotanto todellakaan ole, siinä kuuluvat sodan kauhut ja Stalinin terrori. Kaiken epätoivon ja irvokkuuden vastapainona on kuitenkin syvää kauneutta ja inhimillistä toivoa kuten tässä viulukonsertossakin. Oistrakhin itsensä tekemä levytys säveltäjän pojan Maxim Sostakovitsin johtaman orkesterin säestyksellä on hyvä vertailukohta kun tutustuin siihen miten Sergey Khachatryan on teoksen nähnyt ja tuntenut. Tarkoitus ei ole laittaa esityksiä paremmuusjärjestykseen, vaan tutustua uuteen näkemykseen vanhemman mestarin esityksen pohjalta.

Khachatryan soittaa alun Nocturnen hyvin kauniisti tummalla ja lyyrisellä soinnilla, siinä missä Oistrakh pitää enemmän kiinni yhtenäisemmästä sointiväristä läpi koko konserton. Toisen osan Scherzossa on läsnä Sostakovitsille ominaista groteskia ja renkkaavaa ilotonta kansantanssia, mutta Khachatryan jatkaa loogisesti Nocturnen pohjalta eikä jää mässäilemään riitasoinnuilla. Nykyinen Sostakovitsin esitystraditio onkin lähempänä tällaista ajatustapaa, mutta ei Oistrakhin esityskään jää tässä suhteessa toiseksi. Oistrakhin ote on näennäisestä vaivattomuudestaan huolimatta ehkä enemmän piiloteltua uhkaa, viulun ehdotonta teknistä hallintaa.

Passacaglia alkaa sellojen ja kontrabassojen rauhallisella teemalla, Khachatryanin soitossa on pakahduttavaa tunnetta ja tempo pysyy hyvin hallinnassa. Viulun sointi on hyvin laulava ja inhimillinen. Oistrakh ei tässä tuo samalla tavalla omaa persoonaansa esiin, hän rakentaa suurempaa kokonaisuutta ja tähtää vasta lopun pitkään kadenssiin joka onkin sitten vakuuttavampi kuin Khachatryanilla. Ikään kuin ratkaisevalla hetkellä Khacatryanin sointi muuttuu rikkonaisemmaksi ja kauneus kaikkoaa - tai sitten kyseessä on tarkoituksellinen näkemys ja tulkinta, mene ja tiedä mutta omasta mielestäni Oistrakh on tässä vakuuttavampi.

Viimeisen Burlesquen kumpikin tulkitsee johdonmukaisesti aikaisempien osien jatkumona, Khachatryan tummemmilla sävyillä ja Oistrakh klassisella virtuoosisuudella. Mikäli Sostakovitsin tarkoitus oli jättää loppuun optimistinen toivon sävel niin Oistrakh tukee tätä ajatusta, mutta toki Khachatryanin näkemys on aivan yhtä hyvin perusteltu.

Sostakovits ei ole aina helppoa tai miellyttävää kuunneltavaa, mutta musiikin rehellisyys puhuttelee. Sergey Khachatryan tekee oikeutta hienolle teokselle ja viulukonserton eri puolet tulevat hyvin esiin. Khachatryan on syntynyt vuonna 1985 ja kansalaisuudeltaan hän on armenialainen. Hän voitti vuoden 2000 Sibelius-viulukilpailun ja vuonna 2005 Queen Elizabeth Competitionin Brysselissä.

Valentin Hintikka