Arkisto: Kuukauden DVD-elokuvat kirjastossa 2009

Marraskuu 2009

Ruutia, räminää ja rakkautta (Our Hospitality, 1923), ohj. Buster Keaton.

Mykkäkomedian taitureista Charlie Chaplin oli suuri romantikko ja idealisti, Harold Lloyd iloinen ja sinnikäs optimisti mutta Buster Keaton tunnettiin ilmeettömänä ja suoraviivaisena "Kivikasvona". Kummallista kyllä komediat toimivat loistavasti, vaikka Keaton seikkaili elokuviensa läpi sama muuttumaton ilme kasvoillaan kuten tässä Ruutia, räminää ja rakkautta -elokuvassakin.

Elokuvan perusjuoni on yksinkertainen, McKayn ja Canfieldin suvut ovat olleet verikoston kierteessä jo muutaman sukupolven ajan ja Keatonin esittämä William McKay lähetetään jo pienenä lapsena toiselle puolelle mannerta New Yorkiin turvaan. Aikuiseksi vartuttuaan McKay palaa katsastamaan perintötaloaan, joka suurten kartanokuvitelmien sijaan onkin lähinnä hengenvaarallinen hökkeli. Matkalla länteen Keaton tutustuu tietämättään Canfieldin suvun nuoreen neitoon, joka kutsuu perillä Keatonin illalliselle isänsä ja veljiensä luokse. Tästä eteenpäin vauhtia ja vaarallisia tilanteita sitten riittääkin, romantiikkaakaan unohtamatta. Triviatietona voisi mainita, että elokuvaan on tallentunut 3 sukupolvea Keatoneita: Buster Keatonin isä Joe Keaton esittää veturinkuljettajaa ja Buster Keaton Jr on elokuvan alkupuolen vauva-William McKay. Kaiken huipuksi Canfieldin tytärtä esittää Buster Keatonin vaimo Natalie Talmadge.

Nykykatsojan mielestä Keaton on edelleenkin hauska, ja yllättävää on huomata miten vanha mykkäkomedia pesee mennen tullen monet tämän päivän yrittäjät. Omana aikanaan elokuva on ollut varmaan vieläkin riemukkaampi, kun kerronnan ratkaisut ja elokuvan kieli ovat vasta juuri vakiintuneet. Komiikka on hyvin fyysistä ja tuohon aikaan kuuluvat huimapäiset stuntit herättävät nykyäänkin pelonsekaista kunnioitusta alan rohkeita pioneereja kohtaan. New Yorkin osuuden ja junamatkan huumori perustuu osaltaan 1920-luvun näkökulmasta primitiivisen 1800-luvun tekniikan pilkkaamiseen, joka näin 2000-luvulla saa omalaatuisesti kutkuttavan lisäkierteen.

Ruutia, räminää ja rakkautta naurattaa vieläkin siksi, että kaatuilevat, putoilevat ja ympäriinsä ryntäilevät ihmiset ovat huvittavia aikakaudesta riippumatta. Puhtaasta banaaninkuoreen-liukastumiskomiikasta on kuitenkin edistytty jo tähän mennessä siten, että jännitystä haetaan muun muassa kuohuvista koskista ja suustaladattavista tuliaseita. Mykkäelokuvaan olennaisesti kuuluvia välitekstejä on aika vähän, vain juuri ne välttämättömimmät että perusasetelma saadaan esiteltyä pois varsinaisen toiminnan tieltä. Tästäkin syystä elokuvan tempo ja rytmi toimii myös nykykatselijan silmissä. DVD-julkaisun äänitausta on ratkaistu hieman omituisesti, perinteisen elokuvapianistin, äänitehosteryhmän tai orkesterin sijasta ääniraidalle on tallennettu vanhanaikaisen elokuvaprojektorin raksutusta. Eipä tuo pahasti häiritsekään, mutta aikalaiset eivät tätä elokuvaa välttämättä juuri tällaisena ole kyllä seuranneet.

Mykkäelokuvaksi Ruutia, räminää ja rakkautta on huomattavan pitkä, kokonaiskestoa tällä versiolla on peräti 1 tunti 17 minuuttia. Silti karsimisen varaa elokuvasta ei löydä yli 80 vuoden jälkeenkään. Hauskaa elokuvailtaa Kivikasvon seurassa!

Valentin Hintikka

Syyskuu 2009

Suurkaupungin hait (The Hustler, 1961), ohj. Robert Rossen. Ikäraja K15.

"Fast" Eddie Felson on biljardihai joka kiertää syrjäkaupunkien peliluolia keräämässä heikompitasoisten pelaajien rahat parempaan talteen. Pelkkä raha ei kuitenkaan riitä, vaan Eddie haluaa voittaa maan parhaimpana biljardinpelaajana pidetyn Minnesota Fatsin. Ensimmäisessä miesten kohtaamisessa Minnesota Fats voittaa armotta ja kynii Eddien putipuhtaaksi, minkä jälkeen Eddie kerää voimia bussiasemalta löytämänsä yksinäisen naisen luona. Mutta pystyykö Eddie vielä voittamaan?

Kyllähän tuosta elokuvajuonen saa tehtyä, mutta kovin henkeäsalpaavaa trilleriä ei liene odotettavissa. Fast Eddietä esittävä Paul Newman on hyvinkin edustava kovapintainen, röyhkeä ja päämäärätön ajelehtija, Minnesota Fatsia esittävä Jackie Gleason hänen viileän massiivinen vastustajansa ja Piper Laurie Eddieen rakastuva haavoittunut enkeli, mutta jo Oscar-raati tiesi mitä tästä elokuvasta kannattaa palkita: lavasteet ja kuvaus. Mustavalkoinen kuvaus on kuin luotu tallentamaan amerikkalaisen unelman kääntöpuolta nuhjuisissa biljardisaleissa kirkkaiden neonmainosten takana. Auringonvaloa eivät elokuvan henkilötkään juuri kaipaa, kuten Fats tiuskaistessaan kaihtimia kiinni peliä häiritsemästä. Varjoissa on kuitenkin paljon sävyjä ennen mustaa, mikä kuvastuu niin elokuvan valaistuksessa, kuvauksessa ja lavasteissa kuin henkilöhahmojen elämäntilanteessakin. Pieniä ovat Eddien aisaparin Charlienkin unelmat: kerätä rahaa sen verran ennen eläkepäiviä että saisi perustettua oman pienen biljardisalin.

1950-luvun sodanjälkeinen optimismi ja idealismi alkoi rispaantua reunoiltaan 60-luvulle tultaessa ja Suurkaupungin hait kuvastaa aikansa kyynistä kylmän sodan kahlitsemaa ilmapiiriä viiltävän tehokkaasti. Elokuvan eksistentialistiset teemat ovat niitä ikiaikaisia, mutta on kiinnostavaa katsoa miltä ne näyttävät hollywood-koneiston kautta tulkittuna eurooppalaisen taide-elokuvan sijasta. Vaikka Eddien tarina on keksitty, se on totta. Ja Paul Newmanin nimi alkoi toistua elokuvayleisön puheissa aivan eri tavalla.

Valentin Hintikka

Kesä-heinäkuu 2009

Rosalie lähtee ostoksille (Rosalie goes shopping, 1987), ohj. Percy Adlon

Saksalaissyntyisen elokuvaohjaaja Percy Adlonin suurin menestys on tähän mennessä ollut Marianne Sägebrechtin ja CCH Pounderin tähdittämä Bagdad Cafe, jonka omalaatuinen huumorin ja surrealismin liitto sai jatkoa hieman samantyyppisessä komediassa Rosalie lähtee ostoksille. Kummatkin elokuvat ovat lähes täysin Sägebrechtin esittämien omaehtoisten naishahmojen varassa, siinä missä Bagdad Cafen Jasmine Münchgestettner on ajautunut Amerikan takamaille kesken turistimatkan on Münchenistä ohjaajan tavoin kotoisin oleva Rosalie Greenspace jo arkansasilainen kotirouva seitsemän tai kahdeksan lapsen perheen arkea pyörittämässä.

Rosaliella on harrastus josta seuraa ongelmia, hän pitää shoppailemisesta ja lastensa hemmottelemisesta monin tavoin mutta pahaksi onneksi torjunta-aineiden ruiskuttajana ilmasta käsin työskentelevän pilotti-aviomiehen palkka ei oikein riitä kaikkien laskujen maksamiseen. Rosalie onkin kehittänyt kulutusluottojen, luottokorttien ja lainojen pyörittämisestä oman taiteenlajinsa jossa vain korot maksetaan, eli juostaan kovaa jotta pysyttäisiin edes paikallaan. Korttitalo ei tietenkään kauaa pystyssä pysy, mutta shekkien kaunistelemisen ja perheen autojen rahaksi muuttamisen sijaan tehokkaampi ratkaisu löytyy tyttären uudesta tietokoneesta ja pienestä ns. sosiaalisesta hakkeroinnista.

Elokuvan eräs näkökulma kiteytyy vanhan vitsin ympärille: jos olet velkaa satatuhatta dollaria, sinulla on ongelma mutta jos olet velkaa miljoonan, pankillasi on ongelma. Rosalie ei luovalla rahoitustoiminnallaan hae hyötyä suoraan itselleen, vaan haluaa tuottaa hyvää ja iloa ihmisille ympärillään. Perustellusti voidaan kysyä, miksi tavallista kuluttajaa syyllistetään ja vedetään vastuuseen pienimmästäkin rikkeestä kun rahamaailman isommat pelurit järjestävät itselleen jättipotteja suuri raha ja esivalta tukenaan. Raha on elokuvan aiheena ajaton, minkä voi katsoja itsekin todeta kun Rosalien bisneksiä peilaa rahoitusmaailman todellisiin ja ajankohtaisiin tapahtumiin näin parikymmentä vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen.

Perhe Greenspace on täynnä herkullisia ja surrealistisia tyyppejä, mutta huumori on hiukan tummempaa kuin Bagdad Cafessa nähty. Baijerin perinnekulttuuria hehkutetaan kyllä hauskasti mutta elokuvassa on jokin irrationaalinen ja hieman alakuloinen perusvire, joka ei kuki sillä tavalla haikeansuloisesti kuin edeltäjässään. Korostetut valaistusvärit ja poikkeavat kuvakulmat ovat kyllä tallella vähän samaan tapaan kuin Bagdad Cafessakin. Ajan hammas on ovelasti kyllä puraissut pahemmin Rosalien kanssa, lavastus ja ajankuva näyttää ihan selvästi 80-luvulta kun Bagdad Cafen atmosfääri on puolestaan tänä päivänäkin ajaton.

Vaikka Rosalie lähtee ostoksille ei olisikaan mikään elokuvataiteen merkkitapahtuma, on se kuitenkin ohjaajansa näköinen ja epätasaisuudestaan huolimatta mukavalla tavalla omapäinen ja -peräinen poikkeama elokuvateollisuuden massavirroista. Tällaisia elokuvia ei koskaan voi nähdä liikaa, ja pienen ihmisen puolella pitää olla aina.

Valentin Hintikka

Maaliskuu 2009

Longitude - pituusaste (2000), ohj. Charles Sturridge. Kielletty alle 11-vuotiailta

Puuseppä John Harrison ja hänen kellonsa jotka muuttivat koko maailmaa

Nykyajan maailmankansalaisen voi olla vaikea ymmärtää, millaisia esteitä entisajan navigoijat joutuivat kohtaamaan kun täsmällisiä välineitä ajan ja paikan määrittämiseksi ei ollut olemassakaan. Ihmishenki ja kallis lasti seilasi maailman merillä enemmän hyvän onnen kuin merimiestaitojen varassa ja 1700-luvulle tultaessa tilanne oli jo sietämätön. Leveyspiirin määritys oli helppoa auringon korkeuden ja deklinaatiotaulukoiden avulla merelläkin, mutta pituuspiirin eli itä-länsisuuntaisen etäisyyden ratkaisua vauhditettiin eri tahojen tarjoamilla huomattavilla rahasummilla, joista kuuluisin oli Englannin kruunun tarjoama "Longitude Prize".

Charles Sturridgen ohjaama tv-elokuva Longitude perustuu Dana Sobelin suomeksikin käännettyyn kirjaan Pituuspiiri. Ohjaaja on dramatisoinut pituuspiirin historian kekseliäällä tavalla seuraamalla kahden aiheeseen olennaisesti liittyvän miehen kohtaloita vuosisatojen päässä toisistaan. Toinen heistä on ensimmäiset tarkat merikellot 1700-luvulla rakentanut puuseppä John Harrison ja toinen 1920-luvulla Harrisonin kellot restauroinut ja konservoinut meriupseeri Rupert Gold.

Varhaisimmat pituuspiiriteoreemat perustuivat taivaankappaleiden liikkeiden tarkkaan seurantaan kuten Galilei ja Edmund Halley esittivät. Myöhemmin Kuninkaallisen astronomin arvon saavuttanut tiedemies Nevil Maskelyne lähestyi ongelmaa tähtitaulukoiden ja massiivisten laskutoimitusten kautta, joista syntyi nykyäänkin vielä julkaistava Nautical Almanac. Toinen lupaava, mutta vähemmän kannatusta nauttinut ratkaisumalli keskittyi ajan mittaamisen tarkkuuteen.

Tuon ajan tarkin kello oli heilurikello, mutta merelle se ei sopinut lainkaan. Muut käyntiratkaisut olivat niin epätarkkoja, että pitkien purjehdusten aikana paikanmäärityksen virheet olivat käytännössä aivan liian suuret. Yorkshireläinen itseoppinut kellonrakentaja ja puuseppä John Harrison tarttui haasteeseen ja kehitteli täysin uudenlaisen merikronometrin jossa muun muassa laivan keinunnan vaikutukset heilureihin oli eliminoitu.

Elokuvan toinen taso kertoo miten Harrisonin kellot pelastettiin tuhoutumiselta ja unohdukselta, kun hermoromahduksen kärsinyt upseeri Rupert Gold ottaa tehtäväkseen vaikean restaurointi- ja rekonstruktiotyön ja rakentaa samalla omaa itseluottamustaan ja minuuttaan takaisin ehompaan kuntoon. Pyrkimys täydellisyyteen ja sitkeä peräänantamattomuus palkitaan lopulta molemmilla, vaikka muu ympäristö on suorastaan hankkeita vastaan kuten Pituuspiirilautakunta joka yrittää viimeiseen asti evätä Harrisonin oikeuden palkintoon. Tässä kohtaa tosin elokuva taitaa olla kärjistetympi kuin koko totuus, koska kirjassa Pituuspiirilautakuntaa ei esitetä aivan niin negatiivisessa valossa.

1700-luvun merenkulku ja tieteellinen elämä herää henkiin valkokankaalla kiehtovalla tavalla ja pitkään tarinaan uppoutuu mielellään. Pääosien näyttelijät ovat kaikki kohteensa mukaisia hahmoja: Michael Gambon on levollinen ja järkähtämätön John Harrison, Jeremy Irons erinomaisesti viileän analyyttinen Gold ja Ian Hart sopivasti isänsä työtä jatkava mutta silti hieman varjoon jäävä William Harrison. Tuon ajan tiedemiehet ja tutkijat loivat perustan myös nykyisille paikannusjärjestelmille, ilman tarkkaakin tarkempaa aikasignaalia ei satelliittipaikannus tai mikään muukaan nykyinen tekniikka toimisi lainkaan, tässä siis hieno kunnianosoitus heille.

Valentin Hintikka

Tammi-helmikuu 2009

Life on Mars : 1. tuotantokausi (BBC, 2005) 2 dvd-levyä

Oliko 70-luku todellakin kuin toiselta planeetalta?

Tämänkertainen Kuukauden DVD ei ole elokuva vaan tv-sarja. Aikaisemman videokulttuurin aikana ei tv-sarjoja pahemmin julkaistu, osin siitäkin syystä että kokonaisten esityskausien kokoelmat paisuivat äkkiä melko massiivisiksi laitoksiksi. DVD-levyn suurempi kapasiteetti on muuttanut tämänkin, nyt ei katsoja ole enää pitkään aikaan ollut täysin uusintaesitysten tai omien nauha-arkistojensa vankina.

Kirjastoaineistona tv-sarja on kiistanalaisempi lajityyppi kuin perinteiset elokuvat: kukaan ei varmaankaan kiistä etteikö elokuva(taide) kuuluisi myös kirjastoihin, mutta televisio-ohjelmien uudelleenjulkaisut saattavat herättää epäilyksiä. Tv-sarja on erilainen media kuin pitkä elokuva jo historialtaankin, kertakäyttöinen, halpa ja mainosten väliin sommiteltu täyte ovat mielikuvia jotka pätevät osin vielä tänä päivänäkin.

Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus, formaatin keinot ja luonteen ymmärtäneet tuottajat ja ohjaajat ovat ajat sitten murtautuneet ulos vanhoista kaavoista ja haastaneet katsojat seuraamaan tarinoita joiden luontevin toteutus on episodimainen jatkuvuus. X-filesit ja Lostit, Twin Peaksit ja Sopranosit ovat kukin vuorollaan muuttaneet yleisiä käsityksiä mitä tuttuja lajityyppejä tv-sarja voi käsitellä ja millä tavalla. Avainsanoja ovat luovuus, laatu ja mielikuvitus, ei ulkoinen muoto tai esityskanava. Tältä pohjalta ei ole mitään syytä rajata tv-sarjoja pois kirjastoaineistosta pelkän muodon perusteella. Kokonaiset sarjat ovat joskus myös kalliita, joten niiden ostaminen kotikäyttöön vain muutamaa katselukertaa varten ei aina ole mielekästä mutta kirjaston DVD-levyillä ei tätä hankaluutta ole.

Ja hei, ajat muuttuvat! Vain pari vuosikymmentä sitten miettittiin kuuluvatko liikkuvan kuvan tallenteet kirjastoon ollenkaan, ja lainauskokeiluun piti olla oikein erikoislupa.

Life on Mars on brittiläinen poliisisarja, johon on haettu vähän erilaista kulmaa scifi-aikamatkailun tyylittelyllä. Ylikonsta Sam Tyler (John Simm) joutuu onnettomuuteen kesken hankalan murhatapauksen ja herää vuoden 1973 todellisuudessa; kaulukset ovat leveät, tupakka palaa joka huulessa ja poliisin työ on koko lailla ronskimpaa. Onko Tyler oikeasti siirtynyt menneisyyteen vai onko kyse kooman aiheuttamista aistiharhoista, jää miellyttävästi epäselväksi kysymykseksi johon palataan aina säännöllisin väliajoin.

Sarjan piti tiettävästi olla alunperin parodia 70-luvun ajanhengestä, mutta valmis lopputulos on omaperäinen sekoitus suoraviivaista poliisitoimintaa, selittämätöntä yliluonnollisuutta ja kuivaa brittihuumoria. Aika paljon pelataan tietysti sen varaan että niin Tyler kuin katsojatkin tietävät enemmän kuin vuoden -73 muut osalliset, mutta nokkeluudet eivät ole liiaksi 'clever-clever'-tyyppisiä tai osoittelevia valmiiksinaurettavuuksia. 70-luvun kaartia esittävät näyttelijät ovat todella kuin toiselta planeetalta kotoisin, kun Tyler yrittää selvitä senaikaisen eettisen koodiston tai yleisen ilmapiirin kanssa. Etenkin Tylerin pomo Gene Hunt (Philip Glenister) on hahmo paikallaan karskina esimiehenä, oman aikansa suoraviivaisena poliisina ja Tylerin vastapoolina.

Nostalgia on vaarallinen laji ja kaipuu maailmaan jota ei koskaan ole ollutkaan on erityisen vaarallista, mutta BBC:n resursseilla ja kokemuksella menneisyyden ristivalotus nykyajan kanssa on ainakin Life on Marsin kohdalla onnistunut hyvin. 70-luvun miljöö ja ajankuva on luotu uskottavana mutta ei välttämättä viimeistä piirua myöten realistisena, jotkut asiat olivat silloin huonommin ja jotkut paremmin ihan niin kuin kaikkina aikoina. Epookkisarja 70-luvun tyyliin olisi voinut olla kiinnostava sekin, mutta perinteisen dekkarisarjan piristäminen tieteistyylisillä ylimääräisillä mysteereillä koukuttaa ihan eri tavalla. Sarjan musiikkitausta on luonnollisesti ensiluokkaista tavaraa, sarjan nimikkokappale eli David Bowien Life on Mars vaihtuu iPodilta kasiraita-kasettiin heti alussa ja täytyy olla todella puukorvainen tuottaja jos tuohon aikaan perustuvat kappalevalinnat pystyisi edes sössimään.

Life of Marsin idea kesti kahden tuotantokauden verran tai sitten tarina tuli vain kerrotuksi siinä ajassa, mutta täytyy vain toivoa että saamme myös tuon päätöskauden kokoelmiimme. Nimittäin sen verran vielä kirjasto-ostoista, että olemme täysin maahantuojien ja jälleenmyyjien varassa mille nimekkeille saamme lainausoikeudet. Tästä johtuvat osittain kummallisuudet kokoelmissamme, kun kaikkia kausia ei ole aina edes saatavana tai hankintajärjestys on nurinkurinen kun oikeudet vapautuvat eri tahtiin.

Mutta ei siitä sen enempää, viihtyisiä kokemuksia laadukkaan mutta hieman erilaisen rikosdraaman parissa!

Valentin Hintikka